Muutokset kirkossa tapahtuvat tunnetusti hitaasti. Yhtä vuosikymmentä muualla maailmassa vastaa vuosisata kirkossa, sanotaan. Hallinto on kiemuraista ja päätöksenteko monenlaisten esteiden hankaloittamaa – ja vielä verkkaisempaa on teologisen ymmärryksen ja ajattelutapojen avartuminen. Välillä tuntuu, ettei juuri mikään muutu. Tämä voi helposti lannistaa innokkaimmankin kirkon uudistajan.

1960-luvun tutut odotukset

Käsiini osui jokin aika sitten lehtileikekansio, joka lojui äitini senioriasunnon kirjahyllyssä Tampereella. Löysin sieltä edesmenneen isäni haastattelun vuodelta 1968, jolloin hänestä tuli Tampereen Viinikan seurakunnan kirkkoherra.

”Tahtoisin mahdollisimman laajalti tutustua uuden seurakuntani jäseniin. Siten olisi helpompi päätellä, millaisia työmuotoja siellä kipeimmin kaivataan”, pastori Timo Saarelma toteaa haastattelun aluksi.

”Uskon, että paljon useammat olisivat mukana seurakunnan työssä, jolleivät he kokisi olevansa itse toiminnan kohteita vaan toimivia jäseniä. Nykyisin aivan liikaa tuijotetaan ajatukseen, että seurakunta on siellä, missä seurakunnan työntekijä on. Olisi oivallettava, että seurakunta on kaikkialla siellä, missä seurakuntalaiset ajattelevat, puhuvat, toimivat. Ongelmana on vain tämän ajatuksen ymmärtäminen.”

Niinpä. Entä nelikymppisen isäni odotukset uuden työn alkaessa? Näin hän kertoo Tampereen Kirkkosanomille:

”Toivon, että seurakunnan toiminnassa saataisiin kokea yhteyden tunnetta ja kyettäisiin kunnioittamaan toinen toisensa erilaista mielipidettä. Erilaisuus pitäisi voida kokea siunauksena eikä kirouksena. Toivoisin myös, että nekin, jotka tähän asti ovat olleet ulkopuolella, voisivat tulla mukaan. Tähän päämäärään on pyrittävä yhdessä kaikkien seurakuntalaisten kanssa. Maallikoilla on tässä asiassa suorastaan avainasema.”

Isäni 55 vuotta sitten esittämät ajatukset tuntuvat tämän päivän näkökulmasta jotenkin huvittavan tutuilta. Juuri näinhän puhuvat myös 2020-luvulla valitut kirkkoherrat haastatteluissaan. Eikö mikään siis ole kirkossamme muuttunut? Onko seurakunta vieläkään siellä, missä seurakuntalaiset ovat? Olemmeko oppineet kunnioittamaan erilaisuutta? Ovatko maallikot aktivoituneet? Täytyy todeta, että moni asia on pahasti kesken.

Maissi Erkko vuoden 1893 kirkolliskokouksessa

Jotain on kaikesta huolimatta nytkähtänyt eteenpäin – ainakin jos suuntaamme vertailevan katseemme hieman kauemmas. Reetta Hänninen kertoo kirjassaan ”Tulisydän – Maissi Erkon kiihkeä elämä” (Otava 2023) Sanoma Oyj:n edesmenneen toimitusjohtajan Aatos Erkon isoäidistä Maissista. Vuonna 1893 tämä Maissi, tuolloin 21-vuotias nuori nainen, pääsi seuraamaan kirkolliskokousta Turussa. Kirja kuvaa tätä kokemusta näin:

”Kirkolliskokous oli yksi niistä areenoista, joilla vanhoilliset kamppailivat edistysmielisten, siis käytännössä nuorsuomalaisten, kanssa. Tärkeimpiä kysymyksiä oli ehtoollispakko, jonka poistamista kokouksen harvat vapaamieliset ajoivat kiihkeästi. Vaikka kirkosta sai periaatteessa erota, oli ehtoollisella käynti vaatimuksena esimerkiksi valtion virkoihin hakiessa tai naimisiin mennessä. Nuoret vaativat myös papinvaaleihin yhden äänen periaatetta sen sijaan, että varakkaimpien äänet painoivat enemmän. Lisäksi he vastustivat vaatimuksia nuorison siveellisyyttä turmelevien kirjojen ja julkisten luentojen sensuroimisesta.”

Tämän lukeminen herätti minussa yllättäen aika vahvaakin toivoa. Toden totta: paljon on muuttunut 1800-luvun lopun jälkeen – ja hyvään suuntaan. Kirkko muuttuu sittenkin, vaikkakin hitaasti. Ilman eri vuosikymmenien uudistusmielisiä vaikuttajia kirkko olisi tänä päivänä monin tavoin vanhoillinen ja epäoikeudenmukainen instituutio – jopa nykypäivän konservatiivien mielestä.

Muutos ei silti ole itseisarvo, eivätkä sitä määräile maailman tuulet. Eipä tietenkään. Luterilaisina me luotamme siihen, että kestävä, oikeanlainen uudistuminen tapahtuu silloin, kun kirkko palaa uskonsa lähteille, kristinuskon ydinsanomaan, joka on armo ja rakkaus. Tätä ytimeen keskittymistä on korostanut myös hiippakuntamme uusi piispa Mari Parkkinen. Toivotan Mari-piispalle siunausta hänen vaikeassa työssään kirkon ja sen yhtenäisyyden rakentajana.

Minna Saarelma-Paukkala
Dosentti, toimitusjohtaja
Keski-Lahden seurakunnan luottamushenkilö, Lahti