Lapsuuteni kodissa Lahden Asemantaustassa oli perinteinen kristillinen henki. Äitini pohjalainen suku edusti todellista kansankirkkoa, jossa uskonasioita ei kyseenalaistettu. Iltarukoukset ja joulukirkot kuuluivat rutiineihin. Rippikouluun Heinäsaareen mentiin innolla. Näkihän siellä tyttöjäkin. Kasvoin perheessä, jossa oli 3 poikaa ja oppikoulua käytiin poikalyseossa. Harrastuksena oli jalkapallo, joten vastakkainen sukupuoli oli näyttäytynyt 15 – vuotiaalle kovin kaukaiselta. Kapinahenki oli jo vallannut minut ja riparilla pyrin kyseenalaistamaan kaiken. Pappi otti minut ystävällisesti sivuun ja kertoi, että epäilykset ovat OK, mutta voisinko olla häiritsemättä oppitunteja jatkuvasti. Konfirmaatiossa käytiin ehtoollinen nauttimassa; olihan se jonkinlainen aikuistumisriittikin.
Rippikoulun jälkeen irtauduin täysin uskonnosta. Edustin analyyttistä tieteellistä ja mekanistista maailmankuvaa. Mielestäni kristinusko ei voinut olla pelastuksen tie. Olihan maailmankaikkeus ollut olemassa jo kauan ennen kristuksen aikaa ja lisäksi suuri osa maailman ihmisistä oli edelleen tietämätön kristinuskosta. Arvelin, että historiallisesti pienellä osalla ihmiskuntaa ei voinut olla etuoikeutta pelastukseen.
Seurasi 40 vuoden erämaavaellus. Olin eronnut kirkosta täysi-ikäistyttyäni. Palasin kuitenkin pian takaisin, koska minua pyydettiin kummiksi veljeni pojalle. Sittemmin olen ollut tyytyväinen kirkon jäsen. Omat lapseni ovat olleet srk:n kerhoissa ja käyneet rippikoulunsa. Puolisoni on ollut aktiivinen seurakuntien kuorolainen. Itse olen aika-ajoin käynyt myös kirkossa, mutta en ole yhtynyt uskontunnustukseen tai käynyt ehtoollisella.
Opiskelin, tein väitöskirjan, jatkoin aktiivisesti tutkimustyötä lääketieteen alalla. Lisäksi sain mahdollisuuden tehdä kehitysyhteistyötä kansainvälisessä organisaatiossa Aasiassa ja Afrikassa. Perhe-elämä oli hektistä lasten koulujen ja harrastusten tiimellyksessä. Olin pääosin tyytyväinen täyteläiseen elämääni.
Tieteellisen kirjallisuuden ohella olen pyrkinyt pitämään mukana vastapainona kaunokirjallisuuden harrastamisen. Kyllästyin kuitenkin pettymyksiin, joita koin uusia menestyskirjoja lukiessani. Niiden sisältö osoittautui usein tyhjäksi. Viimeinen pisara oli Knausgårdin jättimenestys Taisteluni. Kuusiosainen kirjasarja täynnä itsepaljastuksia ilman henkeä tai minkäänlaista nostattavaa sisältöä. Päätin omistaa loppuelämäni vain hyvälle kirjallisuudelle. Löysin netistä listauksen: maailman 100 parasta kirjaa. Pohdin, että näiden kirjojen arvo on tullut historian saatossa punnituksi ja ne ovat siivilöityneet esiin kirjallisuuden massasta. Tätä päätöstä en ole katunut. Dostojevskin Karamazovin veljekset, Dickensin Suuria odotuksia tai Steinbeckin Eedenistä itään ovat tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen. Kyseisissä kirjoissa on vahva eettinen, sanoisin kristillinen, pohja. Fiktion keinoin mestarit tuovat esiin ihmisen jakamattoman arvon kaikkivaltiaan edessä, vaikka he olisivat epäonnistuneet elämässään täydellisesti. Kyseiseen 100 kirjan listaan kuuluu myös Jobin kirja. Ajattelin, että kyllä kai voin senkin lukea, vaikka en nyt raamattua sentään muuten lukisi.
Jobin kirja antoi minulle uuden suunnan. Elihun kolmas puhe (Job 35:1-8) iski kuin puukko kylkeeni. Totesin, että olen aikaisemmin ymmärtänyt asiat väärin. Olin ajatellut, että uskossa on kyse suorittamisesta Jumalalle, josta hyvässä tapauksessa voi saada pelastuksen. Jouduin nöyrtymään ja toteamaan, että maailmassa on varmasti paljon muitakin asioita, joita en ole ymmärtänyt.
Tutkin ja pohdin uskonasioita ja kävin Paavalin kirkossa raamattutunneilla. Riemukasta oli, kun muutaman tunnin piti Wille Riekkinen. Hänen valloittava persoonansa ja vapauttavat sanansa raamatun kirjaimellisen tulkinnan ongelmista olivat kuin balsamia uskoni haavoille. Tutustuin Paavalissa myös Kari Kanalaan ja tilasin ajan hänen vastaanotolleen. Tunnustin hänelle syntini. Hän antoi minulle luvan uskoa siten, että raamatun sanan saa tulkita metaforisesti. Hän välitti minulle Herran siunauksen. Olen siitä kiitollinen. Silloin sisäiset ovet avautuivat ja olen lausunut messussa iloisena uskontunnustuksen sekä osallistunut ehtoolliselle. Erämaavaellukseni oli päättynyt 55-vuotiaana.
Palattuamme Lahteen eläkepäiviä odottamaan oli vastaanotto täällä seurakunnan puolesta lämmin. Anna-Mari Kopo tuli siunaamaan uuden kotimme ja ohjasi ystävällisesti Hannu Lehdeskosken keskustelupiiriin. Ryhmässä on ollut avoin ilmapiiri ja virkistäviä keskusteluja. Erityisen merkityksellinen itselleni oli kausi, jolloin käsiteltiin Marcus Borgin kirjaa: Kristinuskon sydän. Borgin arvio maailman muiden uskontojen yhtäläisestä arvosta kristinuskoon nähden oli sielua ravitseva kokemus, jossa palikkani asettuivat kohdalleen. Haluaisin antaa tämän kirjan 18-vuotiaalle itselleni lahjaksi. Lisäksi Willen uutta kirjaa: Kirjain vai henki ehdotan Wigipedialle maailman 101 parhaan kirjan joukkoon.
Keskustelupiirissämme on jokunen Tulkaa kaikki – liikkeen aktiivi. Nämä veljet pyysivät minua viime srk-vaaleihin ehdokkaaksi TK-listoille. TK edustaa minulle tärkeitä arvoja, joten hyväksyin ehdotuksen (ajatuksella, että saadaan liikkeelle muutama lisä-ääni). Kuinka ollakaan sain äänivyöryn sekä valtuustoon, että srk-neuvostoon. En ymmärrä syytä, koska en ole ollut srk-aktiivi. Ehkä vanhat jalkapallokaverit innostuivat äänestämään vaaleissa. No, koska käry kävi, niin pyysin vanhaa Lyseon luokkakaveriani Seppo Vesalaa selvittämään seurakuntayhtymän hallintoa itselleni. Seppo teki hyvää työtä, mutta täytyy sanoa, että tällä oppimäärällä kuvion ymmärtäminen oli vaikeaa.
Nyt on sitten istuttu valtuustossa kevätkausi. Kahvitarjoilu on hyvä. Itse kokouksessa kuunnellaan sujuvasti talouslukuja ja hallintoasioita, mutta niihin ei puututa mitenkään. Vakiokasvot esittävät kommenttejaan, mutta muuten organisaatio näyttää toimivan kumileimasimen tavoin. Srk-neuvostossa porukka on pienempi ja siellä käydään keskustelujakin. Olemme jopa äänestäneet yhdestä asiasta. Helena Ylönen teki rohkean aloitteen sateenkaarimessun pitämiseksi Marian kammarissa (ei sentään kirkossa vielä). Saimme asialle kirkkaan enemmistön, josta on hyvä jatkaa.
Hallintourani alussa vieroksuin sitä, että kaikki tilaisuudet pitää aloittaa hartaudella ja lopettaa virrenveisuuseen. Nyt olen todennut näiden hetkien olevan kokousten parasta antia ja laulankin kurkku suorana ylistystä Marjaana Turusen Laulamattomien kuorossa antamin henkisin valtuuksin.
Hannu Kuokkanen, kirurgian dos HY, plastiikkakirurgian dos TaY, prof h.c.