Oletko konservatiivi- vai liberaalikristitty? Haluatko uudistaa kirkkoa vai säilyttää kirkon entisellään? Kavahdan tällaisia yksinkertaistavia kategorisointeja, jotka polarisoivat kirkon jäseniä ja ovat mielestäni yksi suurimpia haasteita tämän hetkisessä kirkollisessa päätöksenteossa. Otsikkoni nousee Neljä Ruusua-bändin hittibiisistä, jota nuoruudessani yhteislaulettiin kitarisa näkyen, että “turha meikäläistä yrittääkään kategoriin laittaa”. Biisissä on ideaa: ihmiset muuttuvat, mielipiteet saattavat kenties muuttua särmikkäämmiksi tai pyöristyvät vuosien karttuessa, vaikkei yksilö lähtisikään “lentämään” laulun kertojan mukaan innostuen aina uusista ideologioista ja näkemyksistä. Omalla kohdallani “Juppihippipunkkari” kertoo myös erilaisista rooleista, joita meillä kullakin on elämässämme ja myös siitä, että joskus on hyvä heittäytyä mukaan itselleen tärkeiksi kokemiensa asioiden vuoksi. Ja ymmärtää se hetki, jolloin on aika siirtyä ja lentää eteenpäin.
Kuvailisin nykyisen status quoni seuraavasti: keski-ikäinen, naimisissa oleva kahden lapsen äiti ja sairaanhoitajateologianopiskelijakristitty (vrt. juppihippipunkkari), joka rakastaa perheensä lisäksi metsää, järvimaisemaa, maitokahvia ja painettua sanomalehteä. Lukee digisisältöjä pakon edessä ja pakon sanelemana. Poliittisesti sitoutumaton ja aikoo pysyä sellaisena myös jatkossa. Osaa käyttää Facebookia ja
Instagramia tyydyttävästi, mutta kokee Tiktokin ja X:n itselleen täysin turhiksi. Kavahtaa tosi-TV:tä Voice of Finlandia lukuunottamatta, arvostaa hyvää kirjallisuutta, nauttii teatteritaiteesta, hyvistä elokuvista ja museovierailuista. Haki ja pääsi opiskelemaan teologiaa Helsingin yliopistoon ensimmäisenä koronakeväänä. Viime aikoina innostunut erityisesti klassisista kielistä ja raamatuntutkimuksesta, jonka seurauksena on valinnut pääaineekseen eksegetiikan. Kirjoittaa parasta aikaa kandityötään Ensimmäisen Clemensin kirjeen kristologiasta.
Edellä mainittu kuvaus kertoo kaiken olennaisen tämän blogitekstin kirjoittajasta. Aika tavallinen, jopa tylsä ihminen. Kuin tavallisuuteni ylistykseksi, äitienpäivän aamun lehdessä uutisoitiin, että yleisimmin suomalainen äiti on ammatiltaan sairaanhoitaja, jolla on kaksi lasta. Olen kuulunut vauvakasteestani asti Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon, minut on konfirmoitu ja vihitty kirkossa avioliittoon. Aina viime vuosiin asti olen kokenut olevani tyytyväinen kirkollisveron maksaja. Vasta kirkolliseen päätöksentekoon mukaan lähteminen viime seurakuntavaaleissa on saanut kirkkosuhteeni rakoilemaan ja pohtimaan kirkon asemaa omassa elämässäni sekä laajemmin yhteiskunnassa. Monessa suhteessa näen kirkon itseymmärryksen ja identiteetin olevan hukassa. Sen sijaan, että pohtisimme kirkon jäseninä, mikä meitä yhdistää, keskitymme toistuvasti asioihin, joista kirkon jäsenistö on erimielisiä.
Kirkon avioliittokäsitys on saanut suhteettoman paljon julkisuutta ja palstatilaa; samalla unohdettu, että kirkko on muutakin kuin luterilainen avioliitto. Kirkkoa ja sen jäseniä yhdistää Kristus. Juupas eipäs-keskustelun keskellä unohdetaan, että kirkkoon kuuluu lapsia, nuoria, leskiä, sinkkuja ja eronneita. Uskallan jopa väittää, ettei valtaosalle kirkon jäsenistä kristillinen avioliitto ole evankelis-luterilaisen kirkon tai hengellisen elämän ykkösprioriteetti.
Kirkon avioliittokäsitys oli kuitenkin keskeisin syy, miksi suostuin edellisissä seurakuntavaaleissa Tulkaa Kaikki -liikkeen ehdokkaaksi. Sain vierestä seurata – ja kirkon jäsenenä hävetä – miten huonoa ja syrjivää kohtelua hyvä ystäväni puolisonsa kanssa sai osakseen heidän suunnitellessaan avioliittoa ja vihkitilaisuutta. Naispari tyrmättiin täysin: kotiseurakunta vastasi sähköpostitse, ettei “seurakunnalla ole mitään tarjottavaa” kesähäitään suunnittelevalle parille. Häpesin sekä kirkon että Lahden seurakuntayhtymän puolesta ja päätin, että seurakuntalaisena toimin jatkossa määrätietoisesti sen puolesta, että tulevaisuudessa samaa sukupuolta olevien parien tilanne kirkossa ja myös nykyisessä kotikaupungissani Lahdessa muuttuisi oikeudenmukaisempaan suuntaan.
Olen huomannut tien olevan pitkä ja kivinen. Kristityiksi itseään kutsuvat ihmiset paasaavat lähimmäisen rakkaudesta ja ihmisten välisestä tasa-arvosta, mutta samaan hengenvetoon puhuvat “luonnonvastaisesta” tavasta elää. Kirkko ilmoittaa juhlallisesti strategiassaan “Ovet auki kaikille” ja samanaikaisesti syrjii konfirmoituja kirkon jäseniä heidän seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi. Kaikki kelpaavat kirkollisveron maksajiksi, mutta kaikki eivät silti saa kirkolta samaa kohtelua ja samoja “palveluita”. Tämä on yksinkertaisesti häpeällistä. Kirkon avioliittokäsitystä on puitu jokaisessa mediassa ja en liene ainoa, jota on hämmästyttänyt, kuinka taitavasti Raamatusta löydetään yksittäisiä, kontekstista irroitettuja jakeita, joilla heteroavioliittojen aitokristillisyyttä puolustetaan. Raamattua voi halutessaan lukea kuin keittokirjaa ja etsiä omaan elämänsä soppaan sopivat kohdat. Olen törmännyt samaan raamatulliseen argumentointiin myös seurakuntaneuvostossa ja kirkkovaltuustossa. Eksegetiikan opiskelijana minua lähinnä turhauttaa, kuinka tuhansia vuosia vanhoja tekstejä käytetään kuin tuomarin nuijaa – tuomitsemaan muita.
Teologian opiskelijana päätin kiihkeän ja sävyltään ajoittain ala-arvoisen avioliittokäsityskeskustelun keskellä kiusata itseäni valitsemalla kreikan jatkokurssilla oppimistehtäväni aiheeksi 1. Korinttilaiskirjeen luvun (7:1–24), jossa Paavali avaa Korintin seurakunnalle näkemyksiään avioliitosta. Tehtävänantoon sisältyi oman käännöksen laatiminen alkuperäiskielestä, tehdyn käännöstekstin vertaaminen ja analysointi käytössä oleviin suomennoksiin sekä johonkin muunkieliseen käännökseen. Valitsin oman käännökseni rinnalle kirkkoraamatut vuosilta 1938 ja 1992, uusimman netissä saatavilla olevan suomennoksen (UT2020), englanninkielisen King James Versionin ja latinankielisen Vulgatan.
Mitä opin? Ainakin sen, että Raamatun tekstien lukeminen sana sanalta harvoin johtaa mihinkään tyhjentävään ja yksiselitteiseen johtopäätökseen. Vaikka lukisit tekstejä alkuperäiskielellä hepreaksi tai kreikaksi. Kääntäjä joutuu huomioimaan ja hyväksymään alkuperäiskielen kieliopilliset ominaispiirteet ja lainalaisuudet. Suomennosta tehdessäni jouduin lisäämään, valitsemaan sekä tulkitsemaan sanoja, jotta käännöksestäni tulisi tolkullinen ja ymmärrettävä. Lukiessa useampaa käännöstä rinnakkain, lukija löytää nyanssieroja ja korostuksia. Tämä saattaa järkyttää joitakin Raamatun lukijoita. Suoraan sanottuna pidän fundamentalistista tapaa lukea Raamattua jopa vaarallisena, jos tekstien kontekstia ei vaivauduta edes pohtimaan, vaan antiikin tekstit tuodaan tähän aikaan tulkitsematta niiden sisältöä.
Mainittakoon, ettei avioliitto ollut Paavalille(kaan) kristinuskon keskeisin asia. Hänhän oli itse yksineläjä, johon kannusti myös naimattomia ja leskiä. Jos nämä eivät kyenneet hillitä himojaan, oli parempi avioitua kuin palaa (intohimon tulessa). Avioeroihin Paavali suhtautui kielteisesti ja salli myös kristittyjen ja ei-uskovien avioliitot. Tämä avioeroaspekti kirkossa harvemmin nostetaan esille, puhumattakaan luvun loppuosan jakeista, joissa Paavali puhuu orjuudesta ja orjan asemasta.
Kirkon on aika lentää ja siirtyä eteenpäin. Henkilökohtaisella tasolla olen kurkkuani myöten täynnä avioliittokäsityskeskustelua, vaikka juuri tämä asia sai minut alunperin lähtemään mukaan kirkkopolitiikkaan. Näen, että epävakaassa maailmanpoliittisessa tilanteessa kirkolla olisi muutakin keskusteltavaa ja tehtävää kuin riidellä, millainen on kirkolle sopiva avioliitto. Suosittelen lämpimästi teitä lukemaan Heikki Palmun erinomaisesti argumentoidun ja ytimekkään Vieraskynä-kirjoituksen Helsingin Sanomista 13.5.2024. Palmun tavoin toivon, että keskustelu kirkossa suuntautuu myös muuhun sisältöön ja piispainkokouksen ehdotus kahdesta rinnakkaisesta avioliittokäsityksestä hyväksytään kirkolliskokouksessa. Tätä blogitekstiä kirjoittaessani voimme vain arvailla kirkolliskokouksessa käytävän keskustelun tasoa, sisältöä ja päätöstä.
Toivottavasti mahdollisimman montaa kirkolliskokouksen edustajaa ohjaa Johanneksen evankeliumin (17:22) sanat: “κἀγὼ τὴν δόξαν ἣν δέδωκάς μοι δέδωκα αὐτοῖς, ἵνα ὦσιν ἓν καθὼς ἡμεῖς ⸀ἕν”
Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä.”
Kirkkautta tässä totisesti tarvitaan.
Minna Vallo
Lahti
