Kirkon piirissä käytämme usein termiä luomakunta. Luomakunta on kokonaisuus, joka muodostuu kaikesta luodusta, ja jonka osia me kaikki olemme. Me ihmiset olemme siis osa luontoa ja sen kiertokulkua. Ihmisellä on kuitenkin erityinen asema luomakunnassa – ei omistajana, vaan huolenpitäjänä tai ”viljelijänä ja varjelijana” (1. Moos. 2:15).

Luomakunta on valtava verkosto, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Luomakunnan kunnioittaminen ja suojeleminen on osa kristillistä elämää. Ympäristövastuu ei ole vain ekologinen, vaan myös hengellinen asia. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon strategiassakin luomakunnasta välittäminen mainitaan yhtenä kolmesta kirkon perustehtävän osasta. Siksi meidän on pidettävä puhetta yllä ja tehtävä käytännön toimia ilmastonmuutoksen ja luontokadon hillitsemiseksi. Ympäristövastuuta ei voi väistää viherpesulla, vaan vastuullisuuden on oltava osa ydintehtävää.

Tänä päivänä luomakunta tuskailee kestävyytensä rajoilla. Ilmasto lämpenee, metsät katoavat ja eliölajeja kuolee sukupuuttoon. Meidän arkisilla valinnoillamme – silläkin, mitä syömme, miten kuljemme, mitä ostamme – on oikeasti merkitystä. Luomakunta ei ole pelkkä ihmiselämän näytelmäsalin taustamaalaus, vaan se on Jumalan taideteos ja me olemme sen vastuunkantajia.

Ympäristödiplomi on seurakuntien ympäristöjärjestelmä

Kirkon ympäristödiplomi seurakunnille perustettiin vuonna 2001. Kyseessä on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnille tarkoitettu vapaaehtoinen ympäristöjärjestelmä. Se toimii samantapaisesti kuin yritysten ympäristöjärjestelmät, mutta on räätälöity seurakuntien tarpeisiin. Ympäristödiplomi sitoo ympäristöasiat osaksi seurakunnan normaalia hallintoa ja toimintaa. Useissa seurakunnissa 1990-luvun alussa laaditut ympäristöohjelmat unohtuivat vähitellen juuri sen vuoksi, että ohjelmien toteuttamista ei nivelletty osaksi seurakunnan toimintarutiineja.

Ympäristödiplomin tavoitteena on edistää ympäristövastuullisuutta ja ilmastotyötä, sitouttaa seurakuntia pitkäjänteiseen ympäristötyöhön ja tarjota työkaluja ympäristön huomioimiseen kirkollisessa toiminnassa. Tavoitteena on myös, että kaikki seurakunnan toimintaan osallistuvat tietävät oman toimintansa ympäristövaikutukset ja myös mahdollisuutensa vaikuttaa kehitykseen.
Ympäristödiplomin avulla seurakunnat voivat parantaa ympäristöasioiden hoidon tasoa, mutta myös muutoin tehostaa toimintaansa. Se korostaa sekä seurakunnan johdon, henkilöstön että seurakuntalaisten vastuuta ja ympäristönäkökulman huomioon ottamista kaikessa toiminnassa.

Kirkon ympäristödiplomi on käytännönläheinen. Se sisältää konkreettisia toimia ja ohjeita esimerkiksi energiankäyttöön, jätehuoltoon, viestintään ja ympäristökasvatukseen liittyen. Näin se auttaa seurakuntia ottamaan ympäristön paremmin huomioon kaikessa toiminnassaan ja edistämään kestävää kehitystä. Ympäristödiplomi on voimassa viisi vuotta kerrallaan.

Kirkkoneuvosto päättää diplomin hakemisesta ja asettaa työryhmän laatimaan seurakunnalle ympäristöohjelman. Ympäristödiplomi voidaan myöntää toimintansa kehittämiseen sitoutuneelle seurakunnalle, joka täyttää järjestelmässä asetetut vaatimukset. Toiminnan lähtökohtana on seurakunnan johdon – yhteisen kirkkoneuvoston – ilmaisema tahtotila: meidän seurakuntamme haluaa olla esimerkillinen suhteessa luontoon ja ympäristöön.

Käsitykseni mukaan Lahden seurakunnat saivat ensimmäisenä Suomen evankelis-luterilaisena seurakuntayhtymänä Kirkon ympäristödiplomin 18.12.2001. Tätä oli jo edeltänyt aktiivinen pioneerityö ympäristöasioiden esillä pitämisestä osana kirkon toimintaa. Lahden seurakunnissa oli tehty uraauurtavaa työtä ja julkaistu kirkkomme ensimmäinen ympäristöohjelma jo vuonna 1990. Nykyinen voimassa oleva diplomi myönnettiin 2024 ja sen voimassaolo päättyy 2029.

Lahden seurakuntien ympäristötoimikunta

Yksi kirkon ympäristödiplomin perusvaatimuksista on, että seurakunnalla tai seurakuntayhtymällä pitää olla oma ympäristötyöryhmä tai vastaava toimielin. Näin ollen Lahden seurakuntayhtymän ympäristötoimikunta on ollut toiminnassa ainakin vuodesta 2001 lähtien. Toimikuntaan kuuluu ympäristövastaavana toimivan viranhaltijan lisäksi kattava joukko jäseniä, jotka edustavat ympäristöalan asiantuntemusta sekä seurakuntayhtymää ja sen seurakuntia.

Ympäristötoimikunnan tehtäviin kuuluu seurakuntayhtymän ympäristötyön koordinointi ja ympäristöohjelman toteutumisen valvonta sekä raportointi siitä vuosittain yhteiselle kirkkoneuvostolle. Ympäristödiplomikauden puolivälissä toteutetaan ympäristödiplomin väliauditointi. Diplomikauden vaihtuessa toteutetaan ympäristödiplomin katselmus ja sitä seuraava ympäristöohjelman päivitys. Tehtäviin kuuluu myös uuden ympäristödiplomin uusintaprosessin johtaminen kuluvan diplomikauden päättyessä.

Ympäristöohjelma luo toimintalinjat ympäristödiplomin ylläpitämiseen. Toimintayksiköt raportoivat vuosittain toiminnastaan sekä ympäristötavoitteiden toteutumisesta toimintakertomuksissaan ja asettavat uusia ympäristötavoitteita toimintasuunnitelmiinsa. Ympäristöohjelma ohjaa vaikuttavuuteen, toimimaan arvovaikuttajana ja esimerkkinä. Ympäristökasvatus ja ympäristöasioiden aktiivinen tiedottaminen ovat myös tärkeitä ohjelman tavoitteita.

Ympäristötoimikunta mainitaan osana Lahden seurakuntayhtymän hallintorakennetta. Toimikunta avustaa yhteistä kirkkoneuvostoa ympäristöasioiden valmistelussa ja täytäntöönpanossa. Tämä osoittaa toimikunnan keskeisen roolin Lahden seurakuntien ympäristötyössä.

Lahden seurakuntien ympäristötoimikunta valmisteli syksyllä 2023 Lahden seurakuntayhtymälle sen viimeisimmän ja voimassa olevan ympäristöohjelman vuosille 2024 – 2028. Ohjelma hyväksyttiin yhteisen kirkkoneuvoston kokouksessa 14.12.2023 (9/2023, 152 §). Ympäristöohjelma luo toimintalinjat ympäristödiplomin ylläpitämiseen ja Lahden seurakuntayhtymä on sitoutunut vähentämään toiminnastaan aiheutuvia ympäristöhaittoja ja opastamaan seurakuntalaisia toteuttamaan ihmiselle maailman luomisessa annettua ympäristönsuojelutehtävää

Seurakuntayhtymän ympäristöohjelmassa vuosille 2024 – 2028 velvoitetaan ottamaan erityisesti huomioon virkistysarvot yhtymän omistamien metsien käytössä ja hoidossa. Leirikeskusten ympärillä olevat metsät pidetään edelleen virkistyskäytössä ja niissä ei toteuteta talousmetsien hoidolle ominaisia toimenpiteitä. Mikäli luontokartoituksissa löytyy sopivia suojelukohteita, seurakuntayhtymä täyttää ensisijaisesti ympäristöarvoistaan kumpuavan suojeluvelvoitteen. Lisäksi ohjelmassa todetaan, että seuraavan metsäsuunnitelman 2026 – 2035 hankinnan valmistelussa otetaan käyttöön Kirkkohallituksen sitä varten 4.4.2022 julkaisema tukimateriaali.

Viime vuosina on ympäristötoimikunta pyrkinyt saamaan seurakuntia kiinnittämään enemmän huomiota ilmastonmuutoksen hillintään ja kasvihuonekaasupäästöjen rajoittamiseen toiminnassaan sekä hiilinielujen lisäämiseen kiinteistötoimen maankäyttösektorilla. Metsäluonnon monimuotoisuuden säilyttäminen ja luontokadon vähentäminen seurakuntayhtymän omistamilla metsäisillä maa-alueilla on ollut merkittävänä huomion kohteena varsinkin, kun yhtymälle ollaan kohta aloittamassa uuden metsäsuunnitelman 2026 – 2035 kilpailutusta.

Erityisen merkillepantavaa ja miellyttävää on yhteisen kirkkoneuvoston hyväksymässä Lahden seurakuntayhtymän ympäristöohjelmassa oleva linjaus, että yhtymän omistamien metsien hoidossa suositaan jatkossa monimuotoisuutta edistävää metsänhoitoa kaikissa metsäkohteissa ja jatketaan talousmetsien käsittelyn ohjaamista erirakenteisen jatkuvapeitteisen metsänhoidon suuntaan. Nyt ympäristötoimikunnan tärkeänä ajankohtaisena tehtävänä onkin huolehtia siitä, että tämä metsänomistajan eli seurakuntayhtymän tahtotila välittyy myös tulevan kilpailutuksen voittaneelle metsäsuunnittelijalle.

Luomakunnan suojeleminen on rakkauden teko sekä Jumalaa että lähimmäisiä kohtaan – myös tulevia sukupolvia kohtaan.

Esko Sutela
Lahti
Virkistysmetsänhoitaja
Lahden seurakuntayhtymän ympäristötoimikunnan jäsen vuodesta 2019

Viime vuoden lopulla valmistui Lahden yhteisen kirkkoneuvoston asettaman työryhmän laatima raportti SEURAKUNNALLISEN TOIMINNAN ORGANISOINNIN TARKASTELU JA KEHITTÄMINEN. Tässä raportissa työryhmä myös vastasi 3.5.2023 jätettyyn valtuustoaloitteeseen, jossa ehdotettiin selvityksen teettämistä seurakuntayhtymän hallintorakenteesta. Allekirjoittanut oli yksi aloitteen tekijöistä.

Olin myös jäsenenä 2012 toimineessa hallintorakennetyöryhmässä. Silloin yhtymärakenne päätettiin pitää ennallaan. Asiaan vaikutti osaltaan, että odotettiin hallitusohjelmassa ollutta kuntauudistusta sekä kokonaiskirkon rakenneuudistusta.

Miksi nyt haluttiin uutta selvitystä?

Edellä mainitut uudistukset eivät toteutuneet. Lisäksi tilanne kirkossa on muuttunut.

Lahden seurakuntien jäsenmäärä pienenee 1,5 prosentin vuosivauhdilla. Vuoden 2013 lopussa jäseniä oli 73049 ja vuoden 2022 lopussa vertailukelpoinen luku ilman 2020 liittynyttä Nastolaa oli 64556. 2020-luvulla on kadonnut noin 5000 jäsentä.

Vuonna 2030 Lahden seurakunnissa arvioidaan olevan noin 65 000 ja 2040 noin 54 000 jäsentä. Jäsenkato painottuu nuoriin aikuisiin. Nyt 30-39-vuotiaista miehistä 42 % ja naisista 52 % kuuluu kirkkoon. Tosin viimeisimmän kirkon nelivuotiskertomuksen mukaan hieman aikaisempaa suurempi osuus 20-29-vuotiaista miehistä kuuluu kirkkoon. Nuorten vähäisempi kirkkoon kuuluminen ja syntyvyyden väheneminen näkyvät kasteiden vähenemisenä. Vuonna 2016 kastettiin 729 ja vuonna 2023 562 lasta.

Kirkollisveron tuotto ei ole vielä vähentynyt, koska hyvätuloiset vanhemmat ikäluokat ovat pysyneet paremmin jäseninä. Arvioidaan, että 2030-luvulla jäsenkato alkaa näkyä käytettävissä olevissa taloudellisissa resursseissa ja sen myötä työntekijöiden määrässä. Arvion mukaan vuonna 2030 työntekijöitä olisi 30 nykyistä vähemmän, ja vuonna 2025 heitä olisi 55 vähemmän.

Minkälainen rakenne olisi hyvä nykyistä selvästi pienemmälle ja huonommin resursoidulle seurakunnalle?

Työryhmä tuli siihen tulokseen, että otettaisiin tavoitteeksi seurakuntien yhdistyminen vuonna 2031 uuden vaalikauden alkaessa.

Vaikka nyt vielä selviämme taloudellisesti hyvin, on varautuminen huonompiin aikoihin aloitettava ajoissa hyvän sään aikana. Muutos ei ole ongelmaton. Sitä ei pidä tehdä hätiköiden. Se aiheuttaa ristiriitoja sekä vie aikaa ja energiaa pois perustyöstä. Osa aktiivisista seurakuntalaisista voi pettyä tutun seurakunna nimen häviämiseen.

Lahden seurakuntien suurin ongelma ei ole rakenne, vaan väestön enemmistön mielenkiinnon väheneminen kirkon sanomaa ja työtä kohtaan. Rakennemuutoksen tehtävä on tarjota hyvät puitteet toiminnalle niukkenevista resursseista huolimatta.

Yhden seurakunnan mallissa seurakuntayhteisöjen lähitoimintaa ei ole tarkoitus hajoittaa. Paikallinen toiminta jatkuisi lähikirkkoalueina, joita olisivat nykyiset viisi seurakuntaa ja kuudentena Mukkula.

Miksi seurakuntarajat ovat turhia, jopa haitallisia?

Lahden alkuperäisen kaupunkialueen neljä seurakuntaa sijaitsevat suppealla alueella hyvien kulkuyhteyksien äärellä. Kulkuyhteydet seurakunnan sisällä voivat olla paljon huonommat kuin yhteydet naapuriseurakuntiin, näin esimerkiksi allekirjoittanelle tutussa Salpausselän seurakunnassa. Edellä kirjoitettu ei päde Lahteen liittyneeseen Nastolaan, laajapinta-alaiseen perinteisen maalaisseurakuntaan. Nastola ansaitsee rakenneratkaisussa erityiskohtelun, joka voisi ehkä olla kappeliseurakunta.

Rajoista huolimatta seurakuntalaiset menevät sinne, missä kokevat ”veden virtaavan”, on se sitten Kohtaamispaikka, Kipinämessu, Tuomas-messu, Laulamattomien kuoro tai Etsivien klubi.

Tavallisen seurakuntalaisen osallistumista seurakuntarajat eivät siis haittaa. Hän saattaa kokea rajat konkreettisesti vain muuttaessa kaupungissa toiseen osoitteeseen ja huomatessaan siirtyneensä toiseen seurakuntaan.

Työntekijöiden liikkuminen yli seurakuntarajojen on hyvin vähäistä, vaikka edellisen selvityksen jälkeen liikuvuutta oli tarkoitus lisätä. Työntekijöiden vähentyessä pienessä yksikössä muutos on kivuliaampi. Jos esimerkiksi kolmesta diakoniatyöntekijästä yksi jää pois, tulee toimintaan suhteettoman iso lovi. Isossa yksikössä voidaan töitä jakaa joustavammin joko työntekijöiden liikkumisella tai toimintoja keskittämällä. Keskittäminen ei ole pyrkimys sinänsä, mutta jossakin vaiheessa voi olla ainoa mahdollisuus toiminnan jatkamiseen. Lähitoiminta ja pysyvät työntekijät on suuriarvoista. Jossakin vaiheessa siihen ehkä ei ole varaa. Silloin helpottaa, että keinotekoiset rajat eivät vaikeuta järjestelyjä.

Nyt viidessä seurakunnassa järjestetään samankaltaisia, usein samanaikaisia tilaisuuksia pienehköille osallistujajoukoille. Pienten ryhmien kokoontumisilla on oma suuri sosiaalinen arvonsa, mutta kokoavat tilaisuudet ovat eri juttu. Samanlaisia messuja pidetään Lahdessa joka sunnuntai samaan aikaan kuudessa kirkossa. Ne keräävät yleensä yhteensä vajaat 500 osallistujaa. Aikatauluja muuttamalla sama pappi ja kanttori voisivat pitää kaksi messua. Messuelämää voisi muutenkin monipuolistaa.

Kaupunkirakenne muuttuu, väestön ikärakenne eri kaupunginosissa muuttuu. Nytkin seurakuntien sisällä on erilaisia kaupunginosia. Liipola on erilainen kuin Renkomäki, samoin Jalkaranta poikkeaa Metsäkankaasta. Joustavassa organisaatiossa voidaan lähialuetoimintaa mukauttaa alueiden muuttuessa, esimerkiksi väestön ikääntyessä.

Yhtymässämme on yhteisiä toimintoja perheneuvonta ja sairaalasielunhoito. Diakonian ja kasvatustyön aloilla on paikallisen toiminnan apuna yhteisiä työmuotoja.

Joitakin resursseja vaativia tehtäviä voidaan hoitaa vain yhteistyönä, kuten nyt painopisteenä oleva nuorten aikuisten tavoittaminen. Voisi ehkä ajatella, että myös lähetystyö kannattaisi hoitaa keskitetysti.

Isot tapahtumat kuten Kärsimystie-katunäytelmä ja Joulukylä hoituvat samaten paremmin isossa yksikössä.

Mikä muuttuisi hallinnossa?

Lähes 20 vuoden luottamushenkilöurani ajan olen ihmetellyt, kuka seurakuntayhtymää johtaa. Yhtymän kasvot julkisuuteen kuulunevat yhteisen kirkkoneuvoston johtovuorossa olevalle kirkkoherralle. Ei tässä isompia ongelmia ole ilmennyt. Jossakin hankalassa tilanteessa kuitenkin voisi olla hyvä, että jollakin olisi selvästi valta ja vastuu. Yhden kirkkoherran malli olisi selkeä. Hänen alaisiaan olisivat lähikirkkoalueita johtavat papit, ehkä nimikkeellä aluekappalainen.

Seurakuntavaalit muuuttuisivat äänestäjän kannalta ymmärrettävämmiksi. Valtaosa seurakuntalaisista ei edes tiedä, mitä ovat kirkkovaltuusto ja seurakuntaneuvosto. Ääniä joudutaan hylkäämään. Yhden seurakunnan mallissa voi äänestää omaa suosikkiaan, vaikka tämä asuisi väärässä kaupunginosassa. Kaupungin reuna-alueiden edustus kirkkovaltuustossa voisi vähentyä. Näin ei käy, jos alueella äänestetään ahkerasti ja siellä on päteviä ehdokkaita.

Vaaleilla valittavat seurakuntaneuvostot jäisivät pois. Tilalle tulisivat vastuuryhmät tai johtokunnat. Ne voisivat olla kirkkovaltuuston nimittämiä tai johtavan papin seurakunta-aktiiveista keräämiä. Teoriassa demokratian voisi ajatella kaventuvan, ei välttämättä käytännössä. Kokemus on, että seurakuntaneuvostossa on harvoin päätettävänä tärkeitä asioita, kuten työntekijöiden rekrytointeja tai kiinteistöasioita. Enimmäkseen käydään läpi hallinnollisia rutiineja turhan pitkitetyissä kokouksissa. Kokousten valmistelu ja pöytäkirjojen hallinnointi vievät kirkkoherran ja sihteerin työaikaa. Luottamushenkilötehtävät eivät houkuttele. Vaaleihin on vaikea löytää ehdokkaita.

Rahaa odotetaan säästyvän, mikä on muutoksen tärkeimpiä pyrkimyksiä. Talouspäällikön laskelmien mukaan säästöä kertyisi, mutta tarkempia summia on vaikea arvioida. Rakennemuutos maksaa jotakin rahana ja työpanoksena, mutta on vaikea uskoa, että muutos pitkällä aikavälillä ainakaan lisäisi kustannuksia.

Miten muualla?

Suuntaus on kohti suurempia seurakuntia. Ainakin Jyväskylässä, Salossa, Mikkelissä ja Heinolassa on muodostettu yksi iso seurakunta. Helsingissä, Tampereella ja Turussa on yhdistelty seurakuntia yhtymärakenteen puitteissa. Työryhmä tutustui perustellisesti Jyväskylän seurakuntaan. Se on Suomen suurin noin 91 000 jäsenellään. Siihen kuuluu myös laaja alue kaupungin ympäristöä. Nyt ovat lisäksi Toivakan ja Joutsan seurakunnat liittymässä mukaan. Seurakunta on jaettu neljään alueeseen ja nämä edelleen yhteensä yhteentoista lähikirkkoalueeseen. Pinta-alaltaan ja väestöltään pienemmässä Lahdessa ei suunnitella kolmiportaista mallia, vaan kuutta lähikirkkoaluetta. Jyväskylässä ei haikailla seurakuntayhtymää, vaan ollaan omaan malliin tyytyväisiä. Väestöltään ja pinta-alaltaan selvästi suuremmassa Jyväskylän seurakunnassa on työntekijöitä jokseenkin saman verran kuin Lahdessa. Tämä kertoo jotakin yhden seurakunnan mallin taloudellisuudesta.

Työryhmän havaintojen mukaan lähikirkkojen identiteetti ei ole kaventunut, vaan päinvastoin kasvanut.

Yhteenvetona toivon, että selvittelyä jatketaan ja tehdään tarvittavat päätökset, että 2031 meillä on 65 000 jäsenen Lahden seurakunta, joka yhden kirkkoherran johtamana ketteränä organisaationa mukautuu niukkoihin tuloihin ja muuttuvaan Lahden kaupunkiin, jonka asukkaat se kutsuu seuraamaan Jeesusta eri tavoin eri puolilla kaupunkia.

Antero Helanterä
Lahti

Minulla on unelma. Unelma seurakunnasta, joka on läsnä, ja jolla on kasvot, jotka tunnetaan. Tämä seurakunta on diakoninen yhteenkuuluvuuden ja yhteisöllisyyden rakentaja. Se on kiinnostunut kaikista alueellaan asuvista ihmisitä, ei vain oman seurakuntansa jäsenistä. Se on avoin ja etsivä, välittävä seurakunta. Se on sisäistänyt Lutherin ajattelun ytimen – usko ja rakkaus kuuluvat erottamattomasti yhteen. Siksi se tuntee alueensa asukkaat, historian ja identiteetin. Ne ovat sille seurakuntana tärkeitä. Se ei ole juureton eikä identiteetitön itsekkään, vaan vahvistaa omalta osaltaan ihmisen tietoisuutta siitä, minkä keskellä hän elää, mihin hän kuuluu ja mistä hän on vastuussa.

Tämä seurakunta ei elä itseriittoisessa, suljetussa kuplassa. Se ei tyydy pelkästään sen jo löytäneiden uskollisten joukkoon. Se etsii ja rakentaa aktiivisesti yhteistyötä kaikkien alueensa järjestöjen, yhteisöjen ja toimijoiden kanssa. Sen tavoite on luoda toimivia verkostoja, joiden yhteinen tavoite on alueen asukkaiden mahdollisimman hyvä elämä. Mistä muodostuu ihmisen hyvä elämä? Yksi on selvää, tällä hetkellä sitä uhkaa usein yksinäisyys ja merkityksettömyyden kokemus. Yksinäisyydellä on monet kasvot, se on yksin jääneen vanhuksen unohtuneisuutta, se on netin todellisuuteen hukkuneen nuoren yksinäisyyttä. Yksinäisyyttä ja merkityksettömyyden kokemus ruokkivat ahdistuksen, pelon ja mielenterveys ongelmien kierrettä. Seurakunta voi olla tälle kaikelle vastavoima. Ja se on sitä, jos se jakaa tietoisesti alueensa ihmisten elämän, ilot ja onnen hetket, kriisit ja pelot.

Siksi unelmieni seurakunta ei ole hallinto- eikä työntekijä keskeinen. Se ei ole vieras, etäinen, tuntemattomaksi ja merkityksettömäksi käynyt instituutio – siellä jossakin. Seurakunnan. jokainen työntekijä on arvokas ja tärkeä, mutta hän ei ole seurakunta. Seurakunnan ydin ovat seurakuntalaiset, heitä varteen seurakunta on. Jokaisen kirkon jäsenen kannattaa tiedostaa: me olemme seurakunta ja kirkko. Seurakunta kuuluu meille, se on mahdollisuus ja tila, joka on meidän. Vain meitä varten ovat seurakunnan tilat, työntekijät, kaikki ne mahdollisuudet, jotka seurakunta tarjoaa elämän merkityksen ja mielen etsijälle. Me emme ole seurakunnan työn kohde, vaan sen subjekti ja sydän.

Miten unelmani voisi toteutua? Oleellisin edellytys sille on seurakunnan aito läsnäolo ja sen tiedostettu kohtalonyhteys oman alueensa asukkaiden kanssa. Tätä ei synny keskusjohtoisella hallintohimmelillä, ei etäisyyksien kasvattamisella, ei läsnäolon muuttamisella käväisyiksi tai sinne tänne sukkuloinniksi. Nastola on kokenut kipeästi, mitä kuntaliitto Lahden kanssa on käytännössä merkinnyt. Kun pieni yhtyy suureen, suuri määrää tahdin. Kun kaupungin reunavyöhykkeeksi muuttunut kunta liitetään keskukseen, keskus voittaa. Aina ja joka tapauksessa. Koulut suljetaan palvelut etääntyvät tai katoavat, seurakunnan virastokin siirretään – vastoin seurakunnan selkeää tahtoa – ydinkeskustaan. Päätösvalta ja rahat siirtyvät yhä kauemmaksi, samoin konkreettinen tieto kunkin alueen asukkaiden elämäntilanteesta. Näin murennetaan askele askeleeta paikallista identiteettiä ja välitetään ihmisille kokemus heidän kasvavasta merkityksettömyydestään.

Lahden seurakuntayhtymällä on yhteinen kasvatustyö ja yhteinen diakoniatyö. Molemmat toimivat monipuolisesti ja edustavat monella tehtäväkentällä asiantuntijuutta. Lahden keskustassa niiden työ näkyy. Seurakuntien reuna-alueella – vaikkapa Nastola tai Ahtialan perukoilla – se ei näy, eipä pahemmin näy niiden työntekijöitäkään. Työ ja työntekijät kasautuvat hyvin voimakkaasti Keski-Lahden seurakunnan alueelle, toisin sanoen Lahden ydinkeskustaan. Jos nyt olemassa olevista neljästä seurakunnasta kootaan yksi seurakunta, jota johtaa yksi kirkkoherra siellä jossakin, on selvää, että tämä keskustahakuisuus vahvistuu entisestään. Nastola (osin epäilemättä myös Joutjärvi) on tässä tapauksessa ensisijainen ja ennalta määrätty häviäjä. Jo nykyisessä hallintomallissa on matka Lahden keskustasta Nastolaan monelle seurakuntayhtymän työntekijälle ja hallinnon virkamiehelle kovin pitkä. Useimmiten aivan liian pitkä.

Ymmärtävätkö seurakunnat, mikä on niiden ydintehtävä ja samalla ydinvahvuus? Pahoin pelkään, että eivät. Suomessa lähes kaikki palvelut ja virastot etääntyvät aina suuremmiksi kokonaisuuksiksi ja samalla digitalisoituvat. Chat -palvelun nettirobotti on yhä useammin vastuussa neuvoa etsivän tukemisesta. Se ymmärtää, mitä ymmärtää. Kun terveydenhuollossa vihdoinkin keskustellaan aivan vakavasti omalääkärimallista, hahmottelee seurakuntayhtymä non stop-pastoreita ja droonidiakoneja , jotka sujuvasti lentelevät paikasta toiseen ja tuntevat yhä heikommin omia seurakuntalaisiaan, heidän elämäntilannettaan saati sitoutuvat pitkäjänteisesti jakamaan heidän elämäänsä. Se ei murra ainoastaan seurakuntien identiteettiä ja omaleimaisuutta, se murtaa myös työntekijöiden identiteetin. Ihmisellä on perustarve kuulua johonkin ja kokea tekevänsä elämässään jotakin tarpeellista ja merkityksellistä. Lähiyhteisö tarjoaa siihen parhaat mahdollisuudet, sitoutumista ei synny ilman yhteenkuuluvuuden kokemusta. Siinä on seurakuntien keskeinen haaste, tehtävä ja vastuu. Haasteeseen vastaaminen edellyttää konkreetista läsnäoloa, kokemusta omasta seurakunnasta ja omista vaikutusmah-dollisuuksista sen toiminnassa.

Jokaisella Lahden seurakunnalla on paremmin tai huonommin tiedostettu identiteetti, niillä on oma historiansa, omat vahvuutensa, toki myös heikkoutensa. Jokaisella on myös niiden toimintaan sitoutuneiden uskollisten joukko. Kun seurakuntia on aikaisemmin yhdistetty vaikkapa pääkaupunkiseudulla, on yhdistämistä seurannut usein kriisi, osallisuus toimintaan ja vastuunkantoon on pahimmillaan romahtanut. Yhdistämisprosesseista on syntynyt usein pahasti ja kauan märkiviä haavoja, ja uuden organisaation vakiintuminen on kestänyt vuosia. Niinpä seurakuntien yhdistäminen suuremmiksi kokonaisuuksiksi on Helsingissä tietoisesti lopetettu.

Onko Lahden seurakunnilla aikaa, varaa tai edes mitään syytä ryhtyä vuosikausiksi rakentelemaan uutta hallintoa? Minusta ei! Kaikki voimavarat, jotka tuhlataan hallinnollisiin laatikkoleikkeihin, pitäisi keskittää toiminnan laadun kohottamiseen, seurakuntien johtamisen selkiyttämiseen, toimintamuotojen monipuolistamiseen, työntekijöiden voimaannuttamiseen ja uusiin avauksiin, joihin voimavarat kyllä löytyvät, kun ollaan valmiita kriittisesti arvioimaan nykytoimintaa ja luopumaan siitä, mikä ei enää tässä ajassa toimi. Lahden jokaisen seurakunnan on uskallettava entistä selkeämmin tiedostaa oma identiteettinsä, omat vahvuutensa ja otettava vastuu niiden kehittämisestä, oman ydintehtävän ja profiilin löytämisestä.

Ystäväni Antero toteaa blogikirjoituksessaan aivan oikein, ettei Lahden seurakuntien ongelma ole hallinto, vaan mielenkiinnon puute kirkon sanomaa ja työtä kohtaan. Olen samaa mieltä, mutta eikö juuri siksi kannata hallinnosta sijasta keskittyä mielenkiinnon herättämiseen? Ei ole samantekevää, miten ja missä muodossa sanomaa julistetaan. Ei ole samantekevää, minkälaisiin tehtäviin ja työmuotoihin seurakunta rohkaisee ja kutsuu. Ei ole samantekevää ruokkiiko se evankeliumin ilosanomalla ikuisesti vain heitä, jotka ovat ilosanoman jo löytäneet. On uskallettava kysyä ovatko seurakunnan kutsut seurakuntalaisilleen mielekkäitä, tarpeeksi haastavia, merkityksellisiä? Joudun toteamaan – varsin usein eivät. Kirkkokahvin keitto kiehtoo yhä harvempia. Seurakuntalaisille on uskallettava jakaa valtaa ja vastuuta, tilaa kehittää omia toimintatapoja, käydä avoimesti ja kipeästikin läpi elämänsä ja uskonsa peruskysymyksiä, esittää ja toteuttaa raikkaita, kokeilevia avauksia.

Suomen ev. lut kirkko on usein jämähtänyt pahasti omiin sisäisiin kysymyksiinsä, pahimmillaan riitoihinsa sekä hallinnollisiin ja -virkakysymyksiin. Se saattaa joskus palvella kirkkoa instituutiona, mutta äärettömän harvoin se palvelee seurakuntalaisia. Tämä näkyy harvinaisen selvästi myös Yhteisen kirkkoneuvoston asettaman työryhmän raportissa. Raportti on laadittu yksipuolisesti hallinnon, talouden ja seurakunnan työntekijöiden näkökulmasta. Yhteiskunnallista tai teologista analyysia ei ole tehty lainkaan. Lahden seurakunnat näyttävät toimivan omassa kuplassaan, johon maailman muutokset eivät vaikuta sitä sun tätä. Olisiko työryhmän ollut tarpeen pysähtyä vaikkapa pohtimaan kirkon nykyisen strategian – Ovet auki – ensimmäisen sivun haastetta Lahden seurakunnille: ” Evankeliumi eletään todeksi ihmisten keskellä. Diakonian tarve lisääntyy. Eriarvoisuuden kasvaminen, yksilöllistyminen, syrjäytyminen ja ihmisten turvattomuus haastavat kirkon käyttämään uusia toimintamalleja ja -tapoja.”

Toiminnasta, sen kehittämisestä ja hallintouudistusten seurauksista toiminnalle ja seurakuntalaisille raportti vaikenee systemaattisesti. Sillä ei ole mitään sanottavaa uudesta toimintakulttuurista, ei mitään sanottavaa väärästä työntekijäkeskisyydestä, ei myöskään toiminnan ja johtamisen laadusta tai sen arvioinnista ja kehittämistarpeista. Lisäksi – ja se liene pahinta – sen lähtökohtana on irtolausumia, joiden kirjataan koskevan nykyisen hallintorakenteen haasteita ja ongelmia. Lista koostuu lähinnä pelkistä oletuksista, jotka ovat keskenään ristiriitaisia ja usein lähinnä tuulesta temmattuja. Lienee selvä, ettei seurakuntien rakenneuudistusta voida käynnistää ilman asianmukaista tietoperustaa, joka parhaassa tapauksessa olisi tutkimuksellisesti varmennettu. Sitä tästä raportista on turha etsiä.

Menkäämme siis Jyväskylään, joka on toiminut työryhmän innoittajana, sen ”luvattuna maana”, mistä profetaalinen näky uudesta elämästä löytyy. Se, minkä Jyväskylän mallissa väitetään karsiutuvan ovat päällekkäiset toiminnat. Raportti ja myös Antero Helanterä mainitsevat yhtenä esimerkkinä ”samanlaiset messut”. En tiedä huomasiko kukaan raportin laatijoista kurkistaa Jyväskylän seurakunnan ilmoituksia? Kumma kyllä sieltä löytyy mahtava määrä samaan aikaan pidettäviä ”samanlaisia messuja”, toki joitakin eriaikaakin pidettäviä, ehkä jopa pari erilaistakin messua. Niitä toki on Lahdessakin. Papillisen kokemukseni mukaan messut Lahden neljässä eri seurakunnassa eivät muuten koskaan ole ”samanlaisia”, mutta se on tässä yhteydessä sivuseikka.

Jyväskylän mallia on hehkutettu myös säästöjen näkökulmasta. Jyväskylän kirkollisvero on tänä vuonna sama kuin Lahdenkin. Siellä sen ennakoidaan johtavan jo tänä vuonna alijäämään eli edessä saattaa piankin olla veroprosentin nosto. Lahdessa on nautittu jatkuvasta ylijäämästä, sukan varteen on riittänyt jopa miljoonia. Jyväskylän moniportainen hallintomalli lähikirkkoineen tuo kuulemma säästöjä. Jostain syystä hallintoon kuluu kuitenkin enemmän rahaa kuin Lahdessa, ei paljon, mutta kuitenkin.

Kirkkoon kuulumisen ja seurakuntien jäsenyyteen hallintomalli ei näytä vaikuttavan Se on Lahdessa ja Jyväskylässä suunnilleen samaa luokkaa. Kannattaa kuitenkin huomata, että Jyväskylä on liitetty useampiakin seurakuntia, joiden jäsenmäärä on ollut selkeästi korkeampi itsenäisinä kuin niiden liityttyä Jyväskylään. Jyväskylä on siis saanut silloin tällöin tervetullutta lisäverta, muuten sen jäsenyysmäärä saattaisi prosentuaalisesti olla jo nyt Lahden alapuolella.

Lahden seurakunnat ovat jo pitkään vähentäneet suunnitelmallisesti ja järjestelmällisesti sekä kiinteistöjään että työntekijöitään. Tätä jatketaan edelleen. Minkäänlaista hallintorakenteen muutosta tämä tulevaisuutta ennakoiva säästönmalli ei ole edellyttänyt.

Summa summarum. Seurakunnille on tarjottu suomalisen yhteiskunnan rakenteellisessa ja teknisessä muutoksessa ja murroksessa selkeä valttikortti, sen työntekijöiden ja luottamushenkilöiden tietoisesti valittu läsnäolo ja verkostoituminen omalla alueellaan, tuttuus ja saavutettavuus. Seurakunnan identiteetistä ja kasvoista luopuminen, keskusjohtoisuuden ja keskustahakuisuuden vahvistaminen sekä ajan ja voimavarojen keskittäminen hallintoremontteihin merkitsisi lyhytnäköistä virheratkaisua. Sellaiseen Lahden seurakunnilla ei ole varaa, jos ne aidosti haluavat olla seurakuntalaistensa seurakuntia.

Kai Henttonen
Lahti, Nastola