Aihearkisto: Blogit 2024

Samassa todellisuudessa

1 vastaus

Esitän alla joitain maailmalta 76 vuoden mittaan helmoihin tarttuneita mietteitä, asenteita ja kokemuksia. Toivon lukijan luottavan, että antaessani itselleni luvan ilmaisun sujektiivisuuteen, tiedän, että samaa todellisuutta voi kuvata myös kovin toisinkin sanoin.

Erilaisissa ilmaisuissa

Kirkon tutkimuslaitoksen tekemissä sekä lukuisissa muissa selvityksissä osoittautuu, että luterilaiseen seurakuntaan kuuluvat vastaajat ilmaisevat käsitteen ”Jumala” hyvin eri tavoin. Kääntäen voi sanoa, että kysymykseen ”uskotko Jumalaan”, tavallisimman vastauksen tulisi olla ”tiedätkö mitä kysyt”. Selkein tulos kyselyissä on, että hyvin pieni vähemmistö uskoo uskontunnustuksen mukaisesti. Kirkkoon kuulumisen syyt kuvautuvat kyselyissä niin ikään monitahoisina kuten myös näkemykset kirkon tehtävästä.

Rakkauden kaksoiskäsky

Ohjaus lähimmäisen rakastamiseen löytyy kolmannesta Mooseksen kirjassa. Monena eri versiona kerrotaan, että puolisen vuosisataa ennen ajanlaskun alkua rabbi Hilleliltä kysyttiin voiko hän opettaa koko Toran yhdellä jalalla seisten. Hillel vastasi pystyvänsä: ”Älä tee lähimmäisellesi sitä, mitä et halua itsellesi tehtävän. Mene ja opiskele!” Pidän ytimenä tuota kehotusta ”mene ja opiskele”.

Kaksoiskäsky on sekä Matteuksen että Markuksen evankeliumeista. Tiivistäen: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Ei ole käskyä näiden yli ja näiden varassa ovat laki ja profeetat.

Paavalin galatalaiskirjeen mukaan kaikki laki on täytetty ilmaisulla ”Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi”.

Kaksoiskäsky siis kirjataan Jeesuksen sanomaksi ja käskyistä ylimmäksi. Sen suuruutta korostaa sen universaalisuus. Lähes kaikkina aikoina ja kaikissa kulttuureissa tunnetaan pyhän käsite. Ihmisen henkisessä rakenteessa on kyky kokea pyhyys ja rakkaus vahvoina tunteina. Äärisekulaarikin ajattelija tämän tietää vaikkei ehkä kiinnitä nimenomaista huomiota pyhyyden kokemuksiinsa ”pyhän” nimellä. Hän saattaa kyllä toisaalta kritisoida ihmistä, jolle ”mikään ei ole pyhää”.

Somen, klikkausjournalismin, hybridivaikuttamisen, ideologisten kilpailujen ja väkivaltaisten hallitsemispyrkimysten aikana pyhyyden kokemisen ja todellisuustajun vaalimisen merkitys korostuu. Itse en juuri käytä sanaa ”Jumala”, mutta sijoitan tuohon käsitteeseen jotain, joka on pyhää ja totta ja jonka tärkeä merkitys on minulle epäilysten tuolla puolella oleva itsestäänselvyys.

Lähimmäisen rakastamista ”kilvoituksena” Hillelin ”mene ja opiskele” kuvaa koskettavasti.
Näin päädyn uskon, seurakunnan ja kirkon tarkoituksen kuvauksessa ensisijaisesti kaksoiskäskyn tukemiseen. Valmius meillä on henkisessä rakenteessamme syntymälahjana ja sen pohjalta armo annetaan ja saadaan.

Historian kukkiva kaaos

Kertomus Jeesuksesta ja kristillisen kirkon historia alkukirkosta nykyaikaan on kirjava tarina. 1900-luvulta lähtien lähteiden tieteellisen tutkimuksen kehittyminen ja johtopäätösten yleisempi hyväksyminen on muuttanut perusteellisesti laajojen piirien suhtautumista ”ikuisena” pidettyyn tarinaan. Surullista kyllä moni on järjen nimissä heittänyt menemään sellaistakin sisältöä ja merkitystä, joka on aidosti ja vakaasti totta elämässämme.

Alkuseurakuntien kertomuksessa Joshua-hahmo oli pikaisen maailmanlopun ennustaja. Hänet oli teloitettu kyseenalaisin perustein häpeällisesti pääsiäisjuhlan aikoihin. Joshuan paluuta odotettiin aikalaisten elinaikana maailmanlopun toteutuessa ja jonka jälkeen hyvät ihmiset pääsisivät taivaaseen. Näin ei käynyt.

Vuoden 280 aikoihin Paavalin korintolaiskirjeeseen mitä ilmeisimmin ujutettiiin naisten vaientamiseen tähtäävä lisuke, joka tänä päivänäkin kipinöi taitettaessa peista sukupuolten tasa-arvosta. Eipä näytä lähtevän kulumallakaan.

Vuonna 325 Konstantinus suuri kutsui koolle Nikeaan kirkolliskokouksen. Motiivina hänellä oli saada piispa Areioksen kannattajat ja vastustajat kootuksi yksimieliseksi poliittiseksi tuekseen. Kiista koski sitä oliko Jeesus olemassa vasta sikiämisensä jälkeen vai jo aikojen alussa. Emme vieläkään tiedä miten tästä asiasta voitaisiin saada pätevä selvyys, mutta kokouksen jälkeen oli ensi kertaa olemassa peruste syyttää harhaoppisuudesta, murhata vääräuskoinen tai ajaa hänet maasta. Harhaoppisuuden ideasta emme ole toipuneet vieläkään.

Transsubstantiaatio-oppi eli kysymys missä vaiheessa ehtoolisen nauttimista ehtoollisviini muuttuu Jeesuksen vereksi askarrutti jo keskiajan kirkkoisiä. Uskonpuhdistusten yhteydessä siitä taitettiin voimakkaasti peistä. Kysymys on edelleen ongelma eri kristillisten ryhmien yhteistä ehtoollista järjestettäessä. Ekumeniassa siis väännetään useimille seurakuntalaisille näkymätöntä kättä. Kuten Saarnaaja totesi vuosituhansia sitten, että ”missä paljon on tietoa ja viisautta, siellä paljon on hätää ja huolta”.

Myönnän kuitenkin, että löydän itsestäni sanoihin sitoutuneen lapsen tai muun romantikon, kun kaipaan Saarnaajan tekstissä vanhastavaa muotoa ”… ennenkuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, joista olet sanova ”Nämä eivät minua miellytä”” tai jouluevankeliumin alkuun sanoja ”Ja tapahtui niinä päivinä, että …”. En siis soimaa niitä, joille tutut lauseet ja ideat ovat rakkaita.

Vaikka takavuosisatoina sitoutuminen tunnustuksellisuuteen on varmaankin ollut koossa pitävää, koen, että se nykyisin erottaa enemmän kuin yhdistää. Tiedän, että moni kokee toisin.

Kokoamassa Iitin seurakunnan strategiaa

Syyskuusssa 2023 aloitettiin Iitin seurakunnan strategian päivitys. Vakituinen kirkkoherramme Mikko Pelkonen lähti vuorotteluvapaalle ja Pekka Särkiö tuli sijaiseksi. Iti ajatus, että saamme enemmän haaviin, kun aloitetaan vierailijan johdolla ja viedään työ loppuun vakituisen palattua.

Heti alkuun valkeni, että päällimäisenä toiveena oli saada selkeä, lyhyt ja mielellään yleiskielinen strategia. Ilman vastalauseita toivottiin ilmaisuja mm avoimuudesta, matalasta kynnyksestä, myötäelämisestä ja tuttuudesta.

Työtä konkretisoimaan valittiin työryhmä, joka heitti kysymyksiä toimialojen vastuuryhmille. Vastaukset esiteltiin kirkkovaltuutettujen ja seurakunnan työntekijöiden yhteisessä iltaseminaarissa ja kierros aloitettiin alusta uudelleen. Lopputulosta hiottiin vielä kaikille seurakuntalaisille avoimessa seminaarissa ennen kuin tulos vietiin kirkoneuvostoon. Neuvoston yksimielinen esitys on menossa vielä kirkkovaltuuston hyväksyttäväksi.
Seminaareissa yleisesittelyn jälkeen jakauduttiin pienryhmiin, joissa kirjoitettiin henkilöhtaisia ja ryhmäkohtaisia kantoja paperille. Nämä paperit jaetiin edelleen toisin kerättyjen ryhmien tarkasteltavaksi. Näin jokaisella osallistujalla oli tilaa sanoa sanottavansa vaikkei ehkä ääneen olisi rohjennut itseään ilmaista. Jokainen myös ryhmätyön toisella kierroksella osallistui tekemään yhteenvetoa aitojen lähimmäisten näkemyksistä.

Pienehkössä seurakunnassa keskustelua käydään kasvoista kasvoihin eikä kasvottomien ryhmien välillä. Asian kuljettaminen moneen kertaan vaihtuvissa ryhmissä johti ymmärtämään mitä kukin ilmaisullaan tarkoittaa. Työryhmän viimeisestä kokouksesta poistuimme tyytyväisinä: Kullekin tärkeä asia oli saatu mukaan hyvässä sovussa. Seurakuntalaisille avoin tilaisuus lisäsi sittemmin tekstiin yksimielisesti yhden sanan.
Itselleni tärkeitä toteutuneita stategian kohtia olivat, että vaalimme pyhyyttä arjessa ja juhlassa ja kuuntelemme herkällä korvalla, mitä lähimmäinen pitää totena.

Synteesi

Pyhä ja rakkaus kohtaavat, kun löydämme toisemme samasta todellisuudesta viestinnän erilaisuudesta huolimatta.

Markku Saarelma
Iitti

Juppihippipunkkari – kategorioinnista kohti moninaisuuden sietämistä ja ykseyttä

Vastaa

Oletko konservatiivi- vai liberaalikristitty? Haluatko uudistaa kirkkoa vai säilyttää kirkon entisellään? Kavahdan tällaisia yksinkertaistavia kategorisointeja, jotka polarisoivat kirkon jäseniä ja ovat mielestäni yksi suurimpia haasteita tämän hetkisessä kirkollisessa päätöksenteossa. Otsikkoni nousee Neljä Ruusua-bändin hittibiisistä, jota nuoruudessani yhteislaulettiin kitarisa näkyen, että “turha meikäläistä yrittääkään kategoriin laittaa”. Biisissä on ideaa: ihmiset muuttuvat, mielipiteet saattavat kenties muuttua särmikkäämmiksi tai pyöristyvät vuosien karttuessa, vaikkei yksilö lähtisikään “lentämään” laulun kertojan mukaan innostuen aina uusista ideologioista ja näkemyksistä. Omalla kohdallani “Juppihippipunkkari” kertoo myös erilaisista rooleista, joita meillä kullakin on elämässämme ja myös siitä, että joskus on hyvä heittäytyä mukaan itselleen tärkeiksi kokemiensa asioiden vuoksi. Ja ymmärtää se hetki, jolloin on aika siirtyä ja lentää eteenpäin.

Kuvailisin nykyisen status quoni seuraavasti: keski-ikäinen, naimisissa oleva kahden lapsen äiti ja sairaanhoitajateologianopiskelijakristitty (vrt. juppihippipunkkari), joka rakastaa perheensä lisäksi metsää, järvimaisemaa, maitokahvia ja painettua sanomalehteä. Lukee digisisältöjä pakon edessä ja pakon sanelemana. Poliittisesti sitoutumaton ja aikoo pysyä sellaisena myös jatkossa. Osaa käyttää Facebookia ja
Instagramia tyydyttävästi, mutta kokee Tiktokin ja X:n itselleen täysin turhiksi. Kavahtaa tosi-TV:tä Voice of Finlandia lukuunottamatta, arvostaa hyvää kirjallisuutta, nauttii teatteritaiteesta, hyvistä elokuvista ja museovierailuista. Haki ja pääsi opiskelemaan teologiaa Helsingin yliopistoon ensimmäisenä koronakeväänä. Viime aikoina innostunut erityisesti klassisista kielistä ja raamatuntutkimuksesta, jonka seurauksena on valinnut pääaineekseen eksegetiikan. Kirjoittaa parasta aikaa kandityötään Ensimmäisen Clemensin kirjeen kristologiasta.

Edellä mainittu kuvaus kertoo kaiken olennaisen tämän blogitekstin kirjoittajasta. Aika tavallinen, jopa tylsä ihminen. Kuin tavallisuuteni ylistykseksi, äitienpäivän aamun lehdessä uutisoitiin, että yleisimmin suomalainen äiti on ammatiltaan sairaanhoitaja, jolla on kaksi lasta. Olen kuulunut vauvakasteestani asti Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon, minut on konfirmoitu ja vihitty kirkossa avioliittoon. Aina viime vuosiin asti olen kokenut olevani tyytyväinen kirkollisveron maksaja. Vasta kirkolliseen päätöksentekoon mukaan lähteminen viime seurakuntavaaleissa on saanut kirkkosuhteeni rakoilemaan ja pohtimaan kirkon asemaa omassa elämässäni sekä laajemmin yhteiskunnassa. Monessa suhteessa näen kirkon itseymmärryksen ja identiteetin olevan hukassa. Sen sijaan, että pohtisimme kirkon jäseninä, mikä meitä yhdistää, keskitymme toistuvasti asioihin, joista kirkon jäsenistö on erimielisiä.

Kirkon avioliittokäsitys on saanut suhteettoman paljon julkisuutta ja palstatilaa; samalla unohdettu, että kirkko on muutakin kuin luterilainen avioliitto. Kirkkoa ja sen jäseniä yhdistää Kristus. Juupas eipäs-keskustelun keskellä unohdetaan, että kirkkoon kuuluu lapsia, nuoria, leskiä, sinkkuja ja eronneita. Uskallan jopa väittää, ettei valtaosalle kirkon jäsenistä kristillinen avioliitto ole evankelis-luterilaisen kirkon tai hengellisen elämän ykkösprioriteetti.

Kirkon avioliittokäsitys oli kuitenkin keskeisin syy, miksi suostuin edellisissä seurakuntavaaleissa Tulkaa Kaikki -liikkeen ehdokkaaksi. Sain vierestä seurata – ja kirkon jäsenenä hävetä – miten huonoa ja syrjivää kohtelua hyvä ystäväni puolisonsa kanssa sai osakseen heidän suunnitellessaan avioliittoa ja vihkitilaisuutta. Naispari tyrmättiin täysin: kotiseurakunta vastasi sähköpostitse, ettei “seurakunnalla ole mitään tarjottavaa” kesähäitään suunnittelevalle parille. Häpesin sekä kirkon että Lahden seurakuntayhtymän puolesta ja päätin, että seurakuntalaisena toimin jatkossa määrätietoisesti sen puolesta, että tulevaisuudessa samaa sukupuolta olevien parien tilanne kirkossa ja myös nykyisessä kotikaupungissani Lahdessa muuttuisi oikeudenmukaisempaan suuntaan.

Olen huomannut tien olevan pitkä ja kivinen. Kristityiksi itseään kutsuvat ihmiset paasaavat lähimmäisen rakkaudesta ja ihmisten välisestä tasa-arvosta, mutta samaan hengenvetoon puhuvat “luonnonvastaisesta” tavasta elää. Kirkko ilmoittaa juhlallisesti strategiassaan “Ovet auki kaikille” ja samanaikaisesti syrjii konfirmoituja kirkon jäseniä heidän seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi. Kaikki kelpaavat kirkollisveron maksajiksi, mutta kaikki eivät silti saa kirkolta samaa kohtelua ja samoja “palveluita”. Tämä on yksinkertaisesti häpeällistä. Kirkon avioliittokäsitystä on puitu jokaisessa mediassa ja en liene ainoa, jota on hämmästyttänyt, kuinka taitavasti Raamatusta löydetään yksittäisiä, kontekstista irroitettuja jakeita, joilla heteroavioliittojen aitokristillisyyttä puolustetaan. Raamattua voi halutessaan lukea kuin keittokirjaa ja etsiä omaan elämänsä soppaan sopivat kohdat. Olen törmännyt samaan raamatulliseen argumentointiin myös seurakuntaneuvostossa ja kirkkovaltuustossa. Eksegetiikan opiskelijana minua lähinnä turhauttaa, kuinka tuhansia vuosia vanhoja tekstejä käytetään kuin tuomarin nuijaa – tuomitsemaan muita.

Teologian opiskelijana päätin kiihkeän ja sävyltään ajoittain ala-arvoisen avioliittokäsityskeskustelun keskellä kiusata itseäni valitsemalla kreikan jatkokurssilla oppimistehtäväni aiheeksi 1. Korinttilaiskirjeen luvun (7:1–24), jossa Paavali avaa Korintin seurakunnalle näkemyksiään avioliitosta. Tehtävänantoon sisältyi oman käännöksen laatiminen alkuperäiskielestä, tehdyn käännöstekstin vertaaminen ja analysointi käytössä oleviin suomennoksiin sekä johonkin muunkieliseen käännökseen. Valitsin oman käännökseni rinnalle kirkkoraamatut vuosilta 1938 ja 1992, uusimman netissä saatavilla olevan suomennoksen (UT2020), englanninkielisen King James Versionin ja latinankielisen Vulgatan.

Mitä opin? Ainakin sen, että Raamatun tekstien lukeminen sana sanalta harvoin johtaa mihinkään tyhjentävään ja yksiselitteiseen johtopäätökseen. Vaikka lukisit tekstejä alkuperäiskielellä hepreaksi tai kreikaksi. Kääntäjä joutuu huomioimaan ja hyväksymään alkuperäiskielen kieliopilliset ominaispiirteet ja lainalaisuudet. Suomennosta tehdessäni jouduin lisäämään, valitsemaan sekä tulkitsemaan sanoja, jotta käännöksestäni tulisi tolkullinen ja ymmärrettävä. Lukiessa useampaa käännöstä rinnakkain, lukija löytää nyanssieroja ja korostuksia. Tämä saattaa järkyttää joitakin Raamatun lukijoita. Suoraan sanottuna pidän fundamentalistista tapaa lukea Raamattua jopa vaarallisena, jos tekstien kontekstia ei vaivauduta edes pohtimaan, vaan antiikin tekstit tuodaan tähän aikaan tulkitsematta niiden sisältöä.

Mainittakoon, ettei avioliitto ollut Paavalille(kaan) kristinuskon keskeisin asia. Hänhän oli itse yksineläjä, johon kannusti myös naimattomia ja leskiä. Jos nämä eivät kyenneet hillitä himojaan, oli parempi avioitua kuin palaa (intohimon tulessa). Avioeroihin Paavali suhtautui kielteisesti ja salli myös kristittyjen ja ei-uskovien avioliitot. Tämä avioeroaspekti kirkossa harvemmin nostetaan esille, puhumattakaan luvun loppuosan jakeista, joissa Paavali puhuu orjuudesta ja orjan asemasta.

Kirkon on aika lentää ja siirtyä eteenpäin. Henkilökohtaisella tasolla olen kurkkuani myöten täynnä avioliittokäsityskeskustelua, vaikka juuri tämä asia sai minut alunperin lähtemään mukaan kirkkopolitiikkaan. Näen, että epävakaassa maailmanpoliittisessa tilanteessa kirkolla olisi muutakin keskusteltavaa ja tehtävää kuin riidellä, millainen on kirkolle sopiva avioliitto. Suosittelen lämpimästi teitä lukemaan Heikki Palmun erinomaisesti argumentoidun ja ytimekkään Vieraskynä-kirjoituksen Helsingin Sanomista 13.5.2024. Palmun tavoin toivon, että keskustelu kirkossa suuntautuu myös muuhun sisältöön ja piispainkokouksen ehdotus kahdesta rinnakkaisesta avioliittokäsityksestä hyväksytään kirkolliskokouksessa. Tätä blogitekstiä kirjoittaessani voimme vain arvailla kirkolliskokouksessa käytävän keskustelun tasoa, sisältöä ja päätöstä.

Toivottavasti mahdollisimman montaa kirkolliskokouksen edustajaa ohjaa Johanneksen evankeliumin (17:22) sanat: “κἀγὼ τὴν δόξαν ἣν δέδωκάς μοι δέδωκα αὐτοῖς, ἵνα ὦσιν ἓν καθὼς ἡμεῖς ⸀ἕν”
Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä.”

Kirkkautta tässä totisesti tarvitaan.

Minna Vallo
Lahti

Elämän synty, sattuma vai välttämättömyys?

2 vastausta

”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. Sana oli jo alussa Jumalan luona. Kaikki syntyi sen voimasta, eikä ilman sitä ilmaantunut mitään, mikä oli olemassa.” Näin aloittaa Johannes evankeliuminsa (UT 2020).

Tämä Raamatun kohta kiehtoo. Onhan elämän syntyminen aika mielenkiintoinen mysteeri. Onko kaikki ollut sattumaa, vai onko takana ollut suunnitelma? Sattumaan on vaikea uskoa, samoin pelkkään sanaan sen tavallisessa merkityksessä. Kreikankielisessä alkutekstissä on sana Logos.
Wikipedian mukaan logos tarkoittaa puhetta, sanaa, merkitystä, ajattelua, järkeä, periaatetta, sääntöä, suhdetta, oppia ja lakia. Kun ajattelen Jumalaan kuuluvan Logoksen olevan yhdistelmä näitä kaikkia, onkin helpompi käsittää Logoksen soveltuvan jopa elämän ihmeiden ohjaamiseen.

Erityisen kiehtovaa on ajatella elollisen elämän alkua. Sitä on pohtinut mielenkiintoisesti ranskalainen Jacques Monod kirjassaan Sattuma ja välttämättömyys (WSOY 1973). Monod sai lääketieteen ja fysiologian Nobel-palkinnon 1965 tutkimuksistaan geenien ja entsyymien toiminnan säätelystä. Hän oli ateisti ja pyrki ymmärtämään, miten kaikki olisi voinut tapahtua ilman korkeampaa säätelyä.

Kaiken elollisen, sekä mikrobien, kasvien että eläimien perusta on nukleiinihapot ja aminohapot. Ratkaiseva alku on ollut näiden molekyylien esiasteiden syntyminen. Monod´n mukaan neljä miljardia vuotta sitten olosuhteet olivat suotuisat yksinkertaisten hiiliyhdisteiden kuten metaanin kertymiselle. Näistä taas on veden ja ammoniakin läsnäollessa mahdollista muodostua mutkikkaampia yhdisteitä, vaikkapa aminohappoja ja nukleiinihappojen osasia, nukleotideja.

Deoksiribonukleiinihappo (DNA) on elollisen luonnon logos, tikapuumainen kaksisäikeinen kierteinen, itseään kopiova rihma, jonka askelmat ovat neljästä emäsmolekyylistä muodostuvia pareja. Tämä hyvin stabiili geneettinen koodi ohjaa eliön kasvua ja toimintaa proteiinisynteesin kautta. ”Välttämättömyys” kirjan nimessä tarkoittaa sitä miten tietty geeni tuottaa proteiiniketjuun aminohapot juuri tietyssä järjestyksessä, joka taas määrää proteiinimolekyylin laskostumisen ja sen myötä sen toiminnalliset ominaisuudet. Kaiken nerokkuuden lisänä tämä kopiointi toimii hyvin vähällä energian käytöllä. ”Sattumaa” on se, että molekyylit vaurioituvat ja prosessissa tapahtuu virheitä, mutaatioita. Välttämättömyyttä taas on, että muutokset eivät palaudu entiselleen. Valinta ratkaisee, mitkä mutaatiot pysyvät elossa. Näin toimii evoluutio.

Monod ei ollut aivan vakuuttunut, että kaikki olisi tapahtunut sattumalta. ”Ihme on selitetty, ja se näyttää meistä yhä ihmeeltä.” Suurimpana ongelmana, todellisena arvoituksena hän pitää geneettisen koodin ja sen käännösmekanismin syntyä. Olisikohan sittenkin takana Logos?

Itse Darwin on kiteyttänyt asian kirjassaan Lajien synty: ”…elämän henki on alun perin puhallettu vain muutamiin tai yhteen ainoaan muotoon, ja planeetan jatkaessa kiertämistä radallaan järkähtämättömän painovoimalain mukaisesti yksinkertaisesta alusta on kehittynyt loputtomasti mitä kauneimpia ja ihmeellisimpiä eliöitä.” Tämä siis paljon ennen kuin DNA:sta oli aavistustakaan.

Entä koko ison kokonaisuuden synty. Palataan Raamatun alkulehdille. Luomiskertomuksessa on yllättävän paljon nykykäsitykseen sopivaa.
Ensimmäinen päivä: ”Tulkoon valo!” ”..hän nimitti valon päiväksi ja pimeyden hän nimitti yöksi. ” Tuli siis aurinko ja pyörivä planeetta.
Toinen päivä: ”Tulkoon kaartuva kansi vesien väliin…” Tuli siis ilmakehä ja sadepilvet.
Kolmas päivä: ”Kokoontukoot taivaankannen alapuolella olevat vedet yhteen paikkaan…” Tulivat meret ja mantereet.
”Kasvakoon maa vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita, jotka maan päällä kantavat hedelmissään kukin oman lajinsa mukaista siementä.” Oli siis DNA. Evoluutio oli edennyt pitkälle kasvikunnassa.
Neljäs päivä: ”Tulkoon valoja taivaankanteen erottamaan päivän yöstä…” Nämä kai olisi pitänyt tehdä jo ensimmäisenä päivänä?
Viides päivä: ”Viliskööt vedet eläviä olentoja ja lennelköön linnut ilmassa taivaankannen alla.” Eläinkunta kai todella sai alkunsa vedessä.
Kuudes päivä: ”Tuottakoon maa kaikenlaisia eläviä olentoja…” Evoluutio eteni maaeläimiin ja niistä edelleen yhden lajin suhteen: ”Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu.” Käskettiin siis hallita, ei syödä. ”Minä annan teille kaikki siementä tekevät kasvit, joita maan päällä on, ja kaikki puut, joissa on siementä kantavat hedeelmät. Olkoot ne teidän ravintonanne.”
Seitsemäs päivä: ”…hän lepäsi kaikesta työstään.” Viisas päätös sekin.

Kuinkas sitten kävikään?
Ihmislajin evoluutio harppoi kauas erilleen muista eläinlajeista. Raamatussa prosessi kuvataan hyvän ja pahan tiedon puun hedelmän nauttimisena. Vanhan Testamentin vahvin kertomus! Mitä sen jälkeen on tapahtunut, on kuvattu hienosti YLE1:n taannoisessa sarjassa ”Pieleen mennyt historia”. Paljon hyvää on ihminen hyvällä tiedollaan kehittänyt, myös paljon tarpeetonta ja pahaa. Luontoa ei ole hallittu hyvän hallitsijan, vaan hirmuvaltiaan tavoin.

Uskon ja tieteen välillä en näe mitään ristiriitaa. Pikemminkin Raamatusta tarjoutuu yllättävää viisautta maailman synnystä ja kehityksestä. Tulevasta loppuvaiheestakin on kirjoitettu. Siihen en ota tarkemmin kantaa. Jotenkin vain tuntuu, että näyttää huonolta.

Antero Helanterä
Lahti

Miten kävi vaaleissa?

3 vastausta


Tulkaa kaikki -liikkeen vaalimenestys oli koko maassa hyvä. Kirkolliskokoukseen liike sai koko maassa 6 lisäpaikkaa. Uudistusmielisten pappien ja maallikoiden yhteenlaskettu paikkamäärä on nyt 46 paikkaa 96 paikasta. Se on vielä kaukana ¾ enemmistöstä, jolla tasa-arvoinen avioliitto toteutuisi, mutta on jo lähes yksinkertainen enemmistö 48 paikkaa.
Myös Mikkelin hiippakunnassa menestyimme hyvin. Maallikkoehdokkaiden äänimäärä 224 oli 10 % enemmän kuin edellisissä vaaleissa. Kirkolliskokoukseen saimme yhden lisäpaikan eli kolme paikkaa, vaikka hiippakunnan paikkamäärä aleni yhdellä 7 paikkaan. Hiippakuntavaltuustoon saimme yhden lisäpaikan eli viisi paikkaa 14 maallikkopaikasta. Avoimen kirkon papit saivat entisen paikkamäärän kirkolliskokoukseen eli kaksi paikkaa neljästä ja hiippakuntavaltuustoon yhden lisäpaikan eli 5 paikkaa 7 pappien paikoista. Avoimen kirkon pappien ja TK-maallikoiden yhteinen paikkamäärä 10 on viittä vaille enemmistö eli 10 paikkaa 21 paikasta.

Olisiko voinut mennä vielä paremmin?

Maallikkoehdokkaita oli molemmilla listoilla täysi määrä. Valituiksi tuli uusia nuoria naisehdokkaita. Miessukupuoli jäi vähän mopen osalle, sillä kirkolliskokoukseen ja hiippakuntavaltuustoon valituista 8 henkilöistä vain yksi on mies.

Ennen vaaleja piispanvaalin tulosten perusteella tekemäni vaaliennuste oli kolme paikkaa kirkolliskokoukseen ja 7 paikkaa hiippakuntavaltuustoon. Tämä tavoite toteutui kirkolliskokouksen osalta, mutta ei hiippakuntavaltuuston osalta. Äänipotentiaalia arvioitaessa voi todeta, että seurakuntavaalien vaalikoneeseen vastanneista ehdokkaista 250 kannatti tasa-arvoista avioliittoa. Mari Parkkista äänesti piispanvaalissa noin 260 maallikkoa. Äänipotentiaalia olisi siten ollut vajaat 40 ääntä enemmän. Vaaliennusteessani arvioitu hiippakuntavaltuuston äänimäärä oli selvästi ylimitoitettu eikä ottanut huomioon em. faktista äänikattoa.

Kirkollisvaalien tilanne on toinen kuin seurakuntavaalien. Seurakuntavaaleissa äänestää noin 10 % äänioikeutetuista, kirkollisvaaleissa noin 90 %. Seurakuntavaaleissa on siten käytännössä rajaton mahdollisuus hyvällä vaalikampanjalla saada lisää ääniä. Jos meillä hiippakuntavaltuustoon on 42 ehdokasta, äänestäjistä on käytetty äänipotentiaalista jo lähes viidennes. Näin jos oletamme, että ehdokkaat äänestävät itseään. Kirkollisvaaleissa kaikki äänestäjät ovat kirkon luottamushenkilöinä jo sitoutuneet omissa vaaleissaan johonkin ryhmään. Ei ole kovin todennäköistä, että he helposti äänestävät muun ryhmän ehdokasta. Ehdokkaiden omien äänien vähentämisen jälkeen pitäisi ehdokkaan saada jäljelle jäävistä 218 äänestä keskimäärin 5,2 ääntä. Ehdokkaiden omat äänet huomioon ottaen ääniä tuli 5,35 per ehdokas eli paljon ei ollut varaa lisäykseen.

Ehdokkaiden suuri määrä näyttää johtaneen enemmän äänten uudelleenjakoon kuin äänimäärän kasvuun. Tämä näkyy siinä, että monessa tapauksessa aiemmissa vaaleissa ehdokkaina olleiden äänimäärät putosivat. Ehdokkaiden määrän kasvu toi 19 %:n äänimäärän kasvun hiippakuntavaltuustovaaleissa, kun ehdokasmäärä kasvoi 247 %. Kirkolliskokousehdokkaiden osalta vastaavaa vertailua ei ole mielekästä tehdä, koska sallittu ehdokasmäärä aleni hiippakunnan paikkakiintiön pudottua yhdellä.

Kasvanut ehdokasmäärä on positiivinen asia, koska se sitoo uusia henkilöitä mukaan liikkeen aktiiviin toimintaan. Uusissa ehdokkaissa on vaaleissa hyvin menestyneitä, mikä lupaa tulevaisuuteen hyvää.

Kaikkein tärkein muutos olisi, että kirkollisvaalit muuttuisivat suoriksi kansanvaaleiksi, jolloin seurakuntalaisten tahto pääsisi aivan eri tavalla näkyviin kuin nykyisessä omituisessa vaalijärjestelmässä.

Mistä ääniä jatkossa?

Näissä kirkollisvaaleissa pystyttiin melko hyvin saavuttamaan äänipotentiaali. Jatkossa lisä-ääniä kannattaisi tavoitella demarien, kokoomuksen ja keskustan listoilla seurakuntavaaleissa olleista äänestäjistä, kuten näissä vaaleissa osin tehtiinkin. Tavoitteena voi pitää, että tulevaisuudessa puoluelistat jäisivät kokonaan pois kirkollisista vaaleista, ja puolueissa aktiivit hakeutuisivat kirkkopoliittista näkemystään vastaavan ryhmän ehdokkaiksi.

Toinen uusi potentiaali on löydettävissä niistä seurakunnista, joista ei ole mukana aktiiveja TK -liikkeen toiminnassa. Tämä näkyi jo näissä vaaleissa. Iitin kirkkovaltuuston varapuheenjohtaja sai uutena 9 ääntä eli melkein puolet kirkkovaltuustosta. Myös Kangasniemen ja Pyhtään seurakunnat olivat ensi kertaa edusteilla. Pienemmissä seurakunnissa liikkeemme ehdokas, joka on merkittävässä luottamustoimessa seurakunnassa, voisi koota Iitin esimerkin tavoin kirkkovaltuuston ääniä. Pienille seurakunnille voi olla tärkeämpää saada äänestää omaa ehdokasta kuin se aatemaailma, mitä hän edustaa.

Äänipotentiaalia jäi käyttämättä myös maallikoiden äänestysprosentin jäädessä 83 %:iin ja pappien 63 %:iin. Jos arvioidaan Tulkaa kaikki -liikkeen osuudeksi äänestämättömistä maallikoista sama kuin osuus kaikilla äänioikeutetuilla keskimäärin, olisi päädytty maallikoilla noin 270 mahdolliseen ääneen eli lähelle piispanvaalin äänimäärää ja noin 50 lisä-ääneen. On tärkeää että omat joukot pidetään kasassa ja aktiivisina.

Summa summarum

Voimme Mikkelin hiippakunnassa olla tyytyväisiä vaalitulokseen. Se oli se, mikä näillä reunaehdoilla oli mahdollista saavuttaa. Saimme kirkolliskokoukseen ja hiippakuntavaltuustoon uusia nuoria ehdokkaita, joihin panemme toivomme jatkossa, ja monet aiemmin ehdokkaina olleet menestyivät hyvin. Vaalityökin oli kaikilta osin mallikelpoista. TK Suomi toimintaryhmän kokouksissa saatoimme joka käänteessä havaita, että Mikkelin hiippakunnassa oltiin aina muita askeleen edellä. Yhteisellä asialla uurastuksesta ansaitsevat suurkiitoksen ehdokkaiden vaalityön ohella Kauko, Minni, Antero, Arto, Pauli ja Pauliina.

Pentti Rauhala
Lahti