Aihearkisto: Saarnat ja hartaudet

Tuomasmessun puhe 16.10.2022

Vastaa

Olen Pauli Rantanen. Olen luottamushenkilönä Lahden seurakuntien yhteisessä kirkkoneuvostossa ja kirkkovaltuustossa sekä vapaaehtoisena mm. diakoniatyössä, Tuomasmessuissa ja Taizé-hartauksissa. Ensi sunnuntaina onkin Taizé-hartaus täällä kirkossa klo 18. Tervetuloa sinnekin.

Olemme Annen kanssa olleet yli 20 vuotta ulkomailla. Olimme yli 10 vuotta Suomen Lähetysseuran palveluksessa Bangkokissa, missä viimeksi toimin Mekongin alueen aluepäällikkönä. Samoin olimme yli 10 vuotta Genevessä Sveitsissä, missä toimin Luterilaisen maailmanliiton talousjohtajana. Lapsemme asuvat nykyisin Sveitsissä, jonne tietenkin pitää mennä muutaman kerran vuodessa heitä ja lapsenlasta katsomaan. Ulkomailla olen nähnyt, että ihmisten ja kulttuurien moninaisuus on rikkautta, kuin kaunis kukkaketo.

Puheeni aihe on rakkauden kaksoiskäsky

Jeesus on saapunut Jerusalemiin. Siellä paikalliset juutalaiset temppelipapit eli saddukeukset ja lainopettajat eli fariseukset ovat testanneet Jeesusta hankalilla kysymyksillä. Jeesuksen vastaukset ovat olleet viisaita ja ihmiset ovat olleet ihmeissään hänen opetuksestansa. Seuraavaksi on vuorossa lainoppineen fariseuksen kysymys lain suurimmasta käskystä.

Luen Matteuksen evankeliumista, luvusta 22:

Fariseukset kokoontuivat kuultuaan, että Jeesus oli tukkinut saddukeusten suun. Yksi heistä, laintuntija, kysyi Jeesukselta testatakseen häntä: »Opettaja, mikä on lain tärkein käsky?» Jeesus vastasi: »Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja mielestäsi. Rakasta häntä koko elämälläsi. Se on ensimmäinen ja tärkein käsky. Yhtä tärkeä on silti tämä: rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi. Näihin kahteen käskyyn kiteytyvät koko laki ja profeettojen kirjoitukset.»

Profeetta tarkoittaa Jumalan tahdon ilmoittajaa. Napakasti vastattu, mutta nuo käskyt ovat kyllä aika kovia. Sanoisin, että itse asiassa melko mahdottomat toteuttaa jokapäiväisessä elämässä. Mutta mitä tarkoittaa sana rakkaus tässä kohtaa tai oikeastaan koko Raamatussa? Meillä Suomessa on vain yksi sana ”rakkaus”, mutta vanhassa kreikkalaisessa filosofiassa puhutaan useista eri rakkauden lajeista. Usein keskitytään kuitenkin kolmenlaiseen rakkauteen: AGAPE, FILIA ja EROS.

Agape on jumalallista rakkautta tai Jumalalta saatua lahjarakkautta. Se ei kysy, mitä saan vaan mitä voin lahjoittaa. Filia on ystävärakkautta, jonka avulla syntyy lujat ystävyydet. Eros on romanttista, eroottista rakkautta, jossa on usein voimakkaita tunteita. Meidän onkin ymmärrettävä, mistä rakkaudesta missäkin tilanteessa puhutaan.

Kun Uusi testamentti puhuu rakkaudesta, se käyttää sanoja agape ja filia. Erossanaa ei käytetä kertaakaan Uudessa testamentissa. No, eihän tämä tarkoita, että eros-rakkaus olisi väärin. Muun muassa Lutherin mukaan sekin kuuluu Jumalan luomistahtoon. Ja olisihan elämä aika tylsää ilman eros-rakkautta.

Edesmennyt teologian tohtori Tuomo Mannermaa kirjoitti vuonna 1983 pienen kirjan ”Kaksi rakkautta”, missä hän määrittelee rakkautta hieman toisella tavalla. Siinä hän paneutuu Lutherin ajatukseen kahdesta rakkauden muodosta: rakkaudesta siihen mikä on jotain ja rakkaudesta siihen mikä ei ole mitään…

Ihminen luonnostaan rakastaa jotakin olevaa, rakastamisen arvoista, ylevää, kaunista jne. Tämä rakkaus ei ole agape-rakkautta. Sen sijaan Jumalan rakkaus – agape – kohdistuu tyhjään ja pahaan, ei-olevaan. Niinpä Jumala ja sellainen ihminen, jossa Jumalalta lahjana saatu agape-rakkaus elää, rakastavat syntisiä, pahoja, tyhmiä ja heikkoja tehdäkseen heistä vanhurskaita eli oikeamielisiä, hyviä, viisaita ja vahvoja. Luther sanoikin: ”Syntiset ovat kauniita, koska heitä rakastetaan; heitä ei rakasteta sen tähden, että he ovat kauniita.” —–

Rakkauden kaksoiskäsky on itse asiassa kolmoiskäsky. Siinähän puhutaan Jumalan, lähimmäisen ja itsensä rakastamisesta.

Miten voimme rakastaa Jumalaa koko elämällämme? Ensinnäkin, se on valinta, ei tunne. Vaikka emme tuntisikaan rakkautta Jumalaan, se on kuitenkin meidän velvollisuutemme kristittyinä. Rakastamalla lähimmäisiämme eli tuttuja ja tuntemattomia kanssakulkijoitamme rakastamme samalla Jumalaa. Rakkaus Jumalaan ja toisiin ihmisiin kulkevat rinnakkain. Meidän tulisi nähdä Jeesus toisessa ihmisessä, kuten hän itse opetti vertauksessaan viimeisestä tuomiosta.

Matteuksen mukaan siinä Ihmisen Poika eli Jeesus sanoo oikealla puolellaan oleville: Te annoitte minulle syötävää, kun minulla oli nälkä. Te annoitte minulle juotavaa, kun minulla oli jano. Te otitte minut luoksenne, vaikka olin teille vieras. Te annoitte minulle vaatteet, kun olin alaston. Te huolehditte minusta, kun olin sairas. Te tulitte katsomaan minua, kun olin vankilassa.’ Siihen oikeamieliset vastaavat: ’Herra, milloin me muka näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa? Milloin näimme sinut janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin näimme sinut vieraana ja otimme sinut luoksemme? Milloin näimme sinut alastomana ja annoimme sinulle vaatteet? Milloin näimme sinut sairaana tai vankilassa ja tulimme luoksesi?’ Kuningas vastaa heille: ’Minä vakuutan teille: sen, minkä te teitte yhdelle näistä huono-osaisista veljistäni ja sisaristani, te teitte minulle.’

Toisella kertaa, vuorisaarnassaan, Jeesus opetti: ”Tehkää siis ihmisille kaikkea sitä, mitä toivoisitte heidän tekevän teille. Tähän kiteytyvät laki ja profeettojen kirjoitukset.”

Mietitään tätä hetki —–

Tämä kultainen sääntö esiintyy myös mm. juutalaisuudessa, buddhalaisuudessa ja taolaisuudessa.

Kirsti Riipola kirjoitti Kotimaa-lehden mielipide-osastolla kuukausi sitten hyvin itsensä rakastamisesta. Se on sitä, että ”katsomme itseämme Jumalan silmin eli rakastamme itseämme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä. Näemme puutteemme ja annamme hänen hoitaa meitä. Hyväksymme, että tarvitsemme jatkuvasti Jumalan huolenpitoa ja armoa. Tunnemme olomme turvalliseksi hänen lähellään. Vasta sen jälkeen voimme nähdä toisetkin ihmiset samalla rakastavalla tavalla.”

Jos siis rakastamme Jumalaa, rakastamme myös kanssaihmisiämme, olivatpa he sitten rikkaita, köyhiä, viisaita, tyhmiä, valkoisia, mustia, heteroja tai homoja. Meidän pitää toivottaa kaikki tervetulleiksi seurakuntaan. Sanoohan kirkkomme strategiakin: ”Ovet auki kaikille. Edistämme yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa. Toimintamme on tietoisesti mukaan kutsuvaa. Kaikki ihmiset ovat tervetulleita seurakunnan toimintaan.”

Rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi.

Kahden ihmisen välinen rakkaus on hieno asia ja kirkko haluaa olla heitä siunaamassa ja tukemassa. Tämä rakkaus on samanarvoista, olipa se naisen ja miehen, kahden naisen tai kahden miehen välistä. Kun nämä parit haluavat mennä kirkossa vihille, meidän pitäisi olla iloisia ja toivottaa heidät tervetulleiksi. Tässä asiassa kirkollamme on kuitenkin parannuksen paikka.

On mielestäni todella surullista ja epäoikeudenmukaista, ettei samaa sukupuolta olevia pareja voida vihkiä avioliittoon tässä kauniissa kirkossamme. Uskon kuitenkin, että muutos on tulossa. Tuoreen Pappisliiton tutkimuksen mukaan tällä hetkellä jo 69% papeista kannattaa samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä kirkossa. Vihkimisiä tapahtuukin ympäri Suomea, jopa sekä Helsingin että Turun tuomiokirkoissa. Ja saimmehan naispappeudenkin aikoinaan pitkän kamppailun jälkeen. Jumalan rakkautta ja avoimuutta kun ei voi loputtomiin rajoittaa vain itselleen ja kaltaisilleen.

Rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi.

Vaikeaahan Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen on, täytyy myöntää. Enimmäkseen epäonnistumme. Minua on kuitenkin kantanut jo monta vuosikymmentä yksi muutaman sekunnin hetki 2000 vuoden takaa, jonka Luukas kertoo evankeliumissaan. Olin kauan sitten nuoruudessani leiririppikoulun isosena ja yhtenä iltana tutkin Raamattua. Vastaani tuli Luukkaan evankeliumin 22 luku. Siinä Pietari, Jeesuksen opetuslapsi, oli juuri kieltänyt tuntevansa Jeesuksen, vaikka muutamaa hetkeä aiemmin oli vannonut olevansa valmis menemään Jeesuksen kanssa vankilaan tai vaikka kuolemaan.

Luukas kertoo: Samassa, Pietarin vielä puhuessa, kukko kiekui. Herra kääntyi katsomaan Pietaria, ja Pietari muisti, miten tämä oli sanonut: »Ennen kuin kukko tänään kiekuu, sinä kiellät kolmesti tuntevasi minut.» Pietari lähti pihasta ja puhkesi katkeraan itkuun. —–

Jeesus siis kääntyi katsomaan Pietaria. Mitä Pietari mahtoikaan kohdata tuossa Jeesuksen katseessa? —- Ei moitetta, ei syyttelyä, ei ”mitäs minä sanoin”. Siinä katseessa on täytynyt olla syvää rakkautta ja ymmärrystä. Pietari, raavas kalastaja, puhkesi katkeraan itkuun.

Voin hyvin asettaa itseni Pietarin paikalle heikkouksieni ja vajavaisuuksieni kanssa ja uskon, että Jeesus katsoo minuakin samalla katseella kuin Pietaria. Hän tuntee minut ja antaa kaiken anteeksi. —– Tämän Jeesuksen katseen varassa on elämäni siis ollut ja on edelleenkin. Taisin muuten minäkin ihan itkeä hiukan silloin riparilla ja myöhemminkin, kun olen tästä Jeesuksen katseesta kertonut.

Kun siis epäonnistumme emmekä rakasta Jumalaa ja kanssaihmisiä kuten pitäisi, niin voimme olla varmoja, että Jeesus katsoo meihin samalla rakastavalla katseella, jolla hän katsoi Pietariin 2000 vuotta sitten….
Tähän voimme luottaa joka päivä.

Vierellä kulkija

Hannu Lehdeskoski

Keski-Lahden seurakunnan pastori

Saarna Mukkulan kirkossa 16.9.18

17.shell. Jeesus antaa elämän

Joh 5: 19-21

Virret: 517: 1-3; 728; 924; 382:1-; 451; 979

Millaiseksi tulee aikuisena sellainen lapsi, joka on ollut näkymätön omille vanhemmilleen? Entä sellainen, jota vanhemmat eivät ole kuunnelleet? Millaiseksi tulee aikuisena lapsi, jota ei ole arvostettu tai tuettu, ei kannustettu tai haastettu? Jokin näistä voi olla sinun oma kokemuksesi lapsuudesta, minä ainakin itse löysin omani.

Nähdyksi, kuulluksi, tuetuksi, kannustetuksi, arvostetuksi ja haastetuksi tuleminen ovat ihmisen perustarpeita. Näitä kokemuksia meistä jokainen tarvitsee kasvaaksemme tasapainoiseen aikuisuuteen ja elääksemme hyvää elämää. Jos olemme jääneet lapsena ilman joitain perustarpeita, me haemme niitä aikuisena läheisistä ihmisissuhteista.

Meidän on kuitenkaan turha syytellä vanhempiamme tai ketään lapsuuden aikaista läheistä aikuista siitä, että olemme jääneet jotain paitsi. He ovat tehneet parhaansa meidän hyväksemme. He eivät ole voineet mitään sille, etteivät ole ottaneet meitä huomioon niin paljon kuin me lapsina olisimme tarvinneet. Heilläkin on ollut epätäydelliset vanhemmat.

Mutta on hyvä tiedostaa oma historiansa, oma lapsuutensa ja se, millaiset eväät aikuisuuteen on saanut. Sitä kautta oppii tuntemaan itseään ja tietämään, miksi reagoi eri asioihin niin kuin reagoi. Mitä enemmän ja paremmin tuntee itsensä ja lapsuutensa, sitä helpompaa on myös olla oma itsensä. Sitä vähemmän tekee sellaisia asioita, joita ei haluaisi tehdä, sitä paremmin pystyy ottamaan toiset ihmiset huomioon.

Jeesuksesta sanotaan tämän päivän evankeliumissa, että hän ja Jumala ovat yhtä. Jeesuksen kohdanneet ihmiset kokivat Jumalan toimivan Jeesuksen kautta. Jeesus toimi, niin kuin hänen kohtaamansa ihmiset olisivat halunneet toimia, mutta eivät pystyneet. Jeesus osoitti sellaista hyväksyntää toisia ihmisiä kohtaan, johon Jeesuksen seuraajien mielestä pystyi vain Jumala – niin ja siis tietenkin Jumalan poika.

Oliko Jeesus jumalallinen vai niin täydellinen ihminen, että hän näytti ihmisistä jumalalliselta? Jeesus eli evankelistojen mielestä niin täydellistä ihmisen elämää, että hänen tekonsa näyttivät Jumalan toiminnalta. Jos otetaan kirkon opetus Jeesuksen kahdesta luonnosta todesta, meidän on ajateltava, että hänen elämässään ihmisyys tuli täydellisesti esille.

Jeesuksen olemuksessa ei ole tärkeää se, että häntä sanotaan Jumalan pojaksi, sillä se on ennen kaikkea arvoni ja uskontunnustus. Erityistä Jeesuksessa on se, että hän eli ilman turvarakennelmia, ilman itserakennettuja suojia. Hänen ei tarvinnut etsiä turvaa, sillä hänen vanhempansa olivat kasvattaneet hänet rakkaudella, edellä käyttämällä kielellä sanottuna, hänen perustarpeensa oli täytetty. Hän pystyi olemaan vapaa, hän ollut jäänyt mitään paitsi, eikä hänen tarvinnut kuunnella toisten ihmisten odotuksista. Ja juuri siksi, että Jeesus pystyi elämään elämäänsä täydellisenä ihmisenä ja tässä täydellisessä ihmisyydessään hänen jumaluutensa tuli julki.

Ennen tämän sunnuntain evankeliumia juutalaiset johtajat hämmästelevät Jeesuksen toimintaa, sillä hän ei toimi niin kuin heidän yhteisössään on tapana. Näin rakkautta todeksi eläville ihmisille käy. He joutuvat yhteisön johtajien silmätikuiksi. Jeesus ei ole ainoa ihminen maailmassa, joka on teloitettu rakkauden takia. Monet ihmiset ovat päässeet hengestään vain siksi, että he ovat sanoneet yhteisössään olevan synnin synniksi ja epäoikeudenmukaisuuden epäoikeudenmukaisuudeksi ja toimineet yhteisöstä pois sysättyjen parhaaksi.

He ovat olleet piikkinä yhteisönsä johtajien lihassa, sillä ovat kertoneet ääneen sen, että yhteisön jäseniä käytetään hyväksi, että yhteisön ulkopuolelle jätetyt eivät tosiasiassa ansaitse heihin kohdistuvaa vainoa. He ovat kertoneet kaikille, että yhteisön muka Jumalalta saamat säännöt ovat oikeastaan vain yhteisön itsensä kehittämiä tapoja pitää tilanne edullisena yhteisön johtajille.

Miksi näin tapahtuu, miksi yhteisö alkaa elää elämää, jossa epäoikeudenmukaisuutta ei huomata? Miksi ihmiset eivät pysty havainnoimaan yhteisössä olevaa epätasa-arvoa?

Syy on varmaan siinä, että jos he tunnustaisivat yhteisönsä epäoikeudenmukaisuuden, silloin heidän pitäisi tunnustaa omassa elämässä oleva ristiriita. He vastustavat rakkautta, sillä rakkauden hyväksyminen paljastaisi heidän epätäydellisyytensä. Aina, kun ihminen ei pysty kohtaamaan toista ihmistä tasa-arvoisena, se on merkki, että jokin on pielessä. Se osoittaa, että jotkin perustarpeet ovat jäädä täyttymättä lapsuudessa.

Jos lapsi ei tule läheistensä puolelta nähdyksi, hän alkaa tuntea häpeää itsestään. Jos häntä ei kuulla, kokemus muuttuu syyllisyydeksi. Jos häntä ei tueta, hän alkaa tuntea surua. Jos häntä ei kannusteta, hänestä tulee pelokas. Jos häntä ei arvosteta, hänestä tulee vihainen ja jos hänelle ei anneta haasteita, hänestä tulee ylpeä. Mitkään näistä tunnekokemuksista ei ole ihmisen omaa syytä, vaan ne ovat reaktio siitä, että hänen perustarpeensa ovat jääneet täyttämättä.

Evankeliumien kertomukset Jeesuksesta kertovat, miten Jeesus pystyi auttamaan ihmisiä juuri kamppailussa omien pimeiden puolien kanssa. Hänessä oli jotain, mikä sai suurimman osan ihmisistä päästämään irti omista tunnelukoistaan. Jeesuksen osoittama rakkaus ja lämpö sulattivat ihmisten häpeän, syyllisyyden, surun, pelon, vihan ja ylpeyden.

Evankeliumit kertovat, miten Jeesus oli valmis kulkemaan ihmisten vierellä: hän huomasi ja kuunteli, tuki ja kannustamaan, osoitti arvostusta ja haastoi kohtaamiaan ihmisiä. Evankeliumit kertovat, miten hän oli rakkaudessa niin täydellinen, että hän pystyi parantamaan kohtaamiensa ihmisten haavat ja antamaan heille oikean suunnan elämään.

Jeesus antoi meille esimerkin olla toistemme tukena. Jeesuksen toiminta on esimerkki jokaiselle meistä kulkea toisen vierellä, huomata toinen ihminen ja antaa hänen kokea arvostusta ja kannustusta. Jokaisen ihmisen tehtävä on olla toisen vierellä Kristus, joka auttaa häntä elämään ja ohjaa häntä eteenpäin.

Mieti lähipiiristäsi joku ihminen, joka sinun mielestäsi kaipaa apua. Mieti joku joka mielestäsi voisi saada itselleen apua vierellä kulkijalta. Ajattele itsesi tuoksi vierellä kulkijaksi. Mitä sinä tekisit, mitä sinä sanoisit? Kuuntelisitko vain ja antaisit läsnäolosi vaikuttaa?

Mutta teet sitten mitä tahansa läheisesi hyväksi, juuri sinä voit olla kaikessa epätäydellisyydessäsi Kristus hänelle. Sinä voit huomata sen ihmisen, joka elää häpeän vallassa, sinä voit kuunnella sitä, joka elää syyllisyyden vankina, sinä voit tukea surullista, sinä voit kannusta pelokasta, sinä voit arvostaa vihan vallassa olevaa ja sinä voit antaa haasteita ylpeälle.

Toisen ihmisen auttamiseen ei tarvita täydellistä ihmistä, älä siis piiloudu vajavaisuutesi taakse. Riittää, kun haluat auttaa, riittää, kun haluat toimia Jumalan kätenä maailmassa. Riittää, kun lähdet kävelemään toisen vierellä ja kuuntelet, mitä hän sinulta toivoo.

Omissa vaatteissa

Saarna Sateenkaarimessussa 16.8.2018

sunnuntai helluntaista (Itsensä tutkiminen)

Matt. 23: 1-12

Jeesus puhui väkijoukolle ja opetuslapsilleen:

”Mooseksen istuin on nyt lainopettajien ja fariseusten hallussa. Tehkää siis niin kuin he sanovat ja noudattakaa heidän opetustaan. Älkää kuitenkaan ottako oppia heidän teoistaan, sillä he puhuvat yhtä ja tekevät toista. He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa. Kaiken minkä tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin. He käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut, he istuvat pidoissa mielellään kunniapaikalla ja synagogassa etumaisilla istuimilla ja ovat hyvillään, kun ihmiset toreilla tervehtivät heitä ja kutsuvat heitä rabbiksi.

Älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä. Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa. Älkää antako kutsua itseänne oppimestariksi, sillä teillä on vain yksi mestari, Kristus. Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.”

*

Jokunen vuosi sitten lapsuuden sankarini Matti Nykänen meni naimisiin. Hänen vihkipappinsa totesi vihkipuheessaan, että on monia, jotka ajattelevat että meidän kummankaan ei pitäisi olla tänään tässä. Vihkijän naispuolisena pappina, Matin elämänsä kompasteluiden takia. Vaan siinä he alttarin molemmin puolin seisoivat.

Tässä kaupungissa ja sen seurakunnissa on monia, jotka ajattelevat, että meidän ei pitäisi olla tänään tässä. Minun naispuolisena pappina, kirkkoväkeen kuuluvien sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen näkyvinä ja avoimesti itsenään ja läheistensä kanssa. Vaan tässä me nyt olemme.

Kirkkojen ovet Lahdessa ja Hollolassa ovat kaikki Sateenkaarimessulta kirkkoherrojen yhteisellä päätöksellä suljettu, mutta me noudatamme sitä kirkkomme katekismuksen ohjetta, jonka mukaan kekseliäs rakkaus etsii aina uusia keinoja tehdä hyvää. Jumalanpalvelusvaatteet ja alttaritarvikkeet ovat kulkeutuneet tänne alueen eri kirkoista. Olen hakenut messuvaatteeni Hollolasta Sovituksenkirkosta, alttaritarvikkeet ovat saapuneet tänne Orimattilasta. Kukin olemme tulleet tänne eri suunnista ja yhdessä tätä messua on tehty. Ehtoollisleivän ja viinin, yhteyden aterian, hakeminen Ristinkirkosta tänne alamäkeen, torin varteen, teki kyllä mieleni surulliseksi. Mutta tässä me nyt olemme.

Ei ole sattumaa että juuri monet naispuoliset papit ovat Lahden seudulla halunneet olla mukana Sateenkaarimessuja järjestämässä. Voimme tunnistaa jotakin yhteistä siitä kokemuksesta, jossa pitäisi anoa vapautusta omasta sukupuolestaan ja seksuaalisuudestaan tai verhota niitä ollakseen oikeanlainen kristitty. Oikeanlainen kristitty jonkun mielestä. Tunnistamme, että on olemassa niin painavia taakkoja, että niitä on aivan mahdotonta kantaa. Niiden kanssa on käytännössä kaksi vaihtoehtoa: nääntyä niiden alle tai lakata kantamasta.

Perinteisesti kirkossa on elänyt vahva nääntymisen ja uhrautumisen kulttuuri. Ikään kuin todesta otettavaan kristillisyyteen kuuluisi, että on pikkuisen tukalaa ja näännyttävää. Kirkon tehtävä ei ole taakoittaa, vaan vapauttaa. Yhdessä olemme tänään luomassa toisenlaista perinnettä. Vapauttamisen perinnettä. Sitä, missä taakat lasketaan ja ihmisiä vapautetaan siitä, minkä kantaminen on täysin mahdotonta. Alttarin risti ja ehtoollinen muistuttavat, että Kristus on kerran uhrin antanut ja ristinsä kantanut, että me voisimme elää vapaina, armahdettuina ja kokonaisina Jumalan luomina ihmisinä. Jättää mahdottomat taakat tien varteen ja kulkea vapaina.

Tämän päivän evankeliumi houkuttaisi vetämään mutkat suoriksi ja soimaamaan heitä, joiden mielestä meidän ei pitäisi tänään olla tässä. Se olisi helppoa, epäoikeudenmukaisuudesta ja armottomuudesta riittäisi tarinoita. Sellaisia, joita ei haluaisi uskoa tänä päivänä todeksi.Sielunhoitajana olen kuunnellut niitä tarinoita pyhään vihaan asti. Ei haluaisi uskoa, että ihmiselle voi puhua tai häntä voi kohdella niin, kuin välillä kuulen.

Meitä ei tänään kuitenkaan kehoteta tutkimaan toisia vaan itseämme. (Toisen tutkiminen meiltä usein sujuu.) Kuka minä ole? Minä itse, identiteettini sellaisena kuin sen tänään koen ja ymmärrän. Millainen Jumalan lapsi olen? Siitä käsin voin kysyä kaverilta: Kuka sinä olet?

Jokaisessa meissä on kaikki värit. Enkä puhu nyt seksuaalisuudesta tai sukupuolisuudesta, niin kuin ne koemme, vaan ihmisyydestä yleisesti. Jumalan luomina ihmisinä joukossamme ei ole yhtään valuvikaista tai mustavalkoista sielua. Voimme toki uskoa niin itsestämme tai toisistamme, mutta se ei kerro kaikkea siitä, mitä me kokonaisina, aitoina ja syvimmin olemme. Kaikissa meissä on ihmisyyden kaikki värit. Miten kokonaisina ja aitoina uskallamme olla tänään elossa ja näkyvissä, ei sekään kerro meistä kaikkea. Se voi kertoa jotakin rohkeudesta tai peloista, se voi kertoa läheisten tuesta tai yksinäisyydestä, se voi kertoa taakoittavasta tai vapauttavasta yhteisöstä, jossa elämme.

Se miten olen tänään kaikkien värien kanssa olemassa ja näkyvissä kertoo ennen kaikkea elämäntarinastani. Olenko saanut olla se kuka olen? Olenko saanut kasvaa juuri tällaisena kokonaisena Jumalan luomana ihmisenä, kuka olen? olemmeko me toinen toistemme kanssa jakaneet sitä ihmisyyttä, joka tekee kaiken tämän mahdolliseksi? Tukeneet siinä hengessä, että Jumalan luomina meissä jokaisessa on ihmisyyden kaikki värit, kaikki kyvykkyys, mahdollisuudet ja kasvun idut. Rohkaisseet tulemaan omana itsenä olevaksi ja näkyväksi Jumalan lapseksi, Kristuksen ja toistemme veljiksi ja sisariksi.

Päivän yksi raamatunkohdista on lapsuuteni suosikkikertomus Daavidista ja Goljatista. Paimenpojan rimpulan ja suuren taistelijan kohtaamisesta. Vähemmistöjen juhlaviikolla houkutus olisi tehdä tulkintoja vähemmistön taistelusta ylivoimaista vastustajaa vastaan, vieläpä lopun kunniakkaasta voitosta, mutta koetetaan pidättäytyä nyt älyllisestä köyhyydestä ja katsoa toisesta näkökulmasta. Luen tästä taistelukohtauksesta yhden katkelman.

*

  1. Sam. 17

Saul puki Daavidin ylle oman sotapaitansa, pani pronssikypärän hänen päähänsä ja puki hänen päälleen haarniskan. Daavid sitoi vielä miekan vyölleen. Mutta näissä varusteissa hän ei pystynyt kävelemään, sillä hän ei ollut koskaan ennen käyttänyt sellaisia. Daavid sanoi Saulille: ”Minä en voi näissä edes kävellä. En ole koskaan käyttänyt tällaisia.” Ja Daavid riisui ne yltään.

Daavid otti sauvansa, valitsi joenuomasta viisi sileää kiveä ja pani ne paimenlaukkuunsa, jossa hän piti tavaroitaan. Sitten hän lähti linko kädessä astumaan kohti filistealaista. Tämä lähestyi Daavidia edellään kilvenkantaja. Filistealainen katseli Daavidia ja näki, että hän oli sorea, parraton nuorukainen, mitätön vastustajaksi. Hän huusi Daavidille: ”Koirako minä olen, kun tulet minua vastaan keppi kädessä?” Ja filistealainen kirosi Daavidia kaikkien jumaliensa nimeen ja sanoi: ”Tule tänne, niin minä syötän sinun lihasi taivaan linnuille ja villipedoille!” Mutta Daavid vastasi: ”Sinä tulet minua vastaan mukanasi miekka, tappara ja keihäs, mutta minä tulen sinua vastaan Herran Sebaotin nimessä. Hän on sen sotajoukon Jumala, jota sinä olet pilkannut.”

*

Daavid valmistautuu taisteluun ylivoimaa vastaan. Hänelle puetaan parhain sota-asu, mutta se on hänelle vieras, epäsopiva ja aivan järjettömän kömpelö ja painava. Hän ei pysty ottamaan siinä ainuttakaan askelta. Siinä ei voi liikkua. Niinpä hän riisuu sen. Hän taistelee omissa vaatteissaan. Oma asu tekee hänet suojattomaksi ja haavoittuvaksi, hän joutuu pilkan ja naurun kohteeksi, mutta hän pystyy liikkumaan. Hän kävelee, kumartuu, liikkuu ja taistelee omissa vaatteissaan.

Elämässä voi kulkea vain omissa vaatteissa. Haasteita ja taisteluita päin, elämään ylipäänsä, voi käydä vain omissa vaatteissa. Me voimme tarjota toisillemme vieraita vaatteita, rooleja, tehtäviä ja identiteettejä. Ne voivat olla ihan hyviäkin, mutta ne eivät ole omia. Ja jos ne eivät ole omia, niissä ei voi kulkea, ei ottaa askeltakaan. Elämää ei voi elää lainavaatteissa eikä toisen varusteissa, voi elää ja kulkea vain omissa vaatteissaan, omana itsenään. Jumalan luomana omana itsenään.

Tässä tulemme siihen, mikä meitä kirkossa erottaa ja sulkee Sateenkaarimessulta tämän kaupungin kirkkojen ovet: Mitä ajattelemme siitä ja miten ymmärrämme, että olemme Jumalan luomia kokonaisia ihmisiä? Ja onko sillä lopulta merkitystä, mitä me ihmiset siitä ajattelemme, jos se on Jumalan luomistyötä?

Tässä me nyt olemme. Mutta unelmamme on se, että Lahden seudun kirkkojen ovet avautuvat ja me voimme viettää Sateenkaarimessua kirkossa, johon jokainen voi kokea olevansa lämpimästi tervetullut omana kokonaisena itsenään, ”omissa vaatteissaan”. Pelkäämättä ja turvassa, avoimesti Jumalan luomana, syntisenä ja armahdettuna, kokonaisena ihmisenä.

Pidämme sitä toivoa yllä ja muistutamme toisiamme Pia Perkiön hienolla laululla ”Luojan kaunein ajatus”.

Sirkku Laitinen

Hollolan seurakunnan kappalainen

Lahden seurakuntien vs. sairaalapastori