Aihearkisto: TK Häme artikkelit

Samassa todellisuudessa

Vastaa

Esitän alla joitain maailmalta 76 vuoden mittaan helmoihin tarttuneita mietteitä, asenteita ja kokemuksia. Toivon lukijan luottavan, että antaessani itselleni luvan ilmaisun sujektiivisuuteen, tiedän, että samaa todellisuutta voi kuvata myös kovin toisinkin sanoin.

Erilaisissa ilmaisuissa

Kirkon tutkimuslaitoksen tekemissä sekä lukuisissa muissa selvityksissä osoittautuu, että luterilaiseen seurakuntaan kuuluvat vastaajat ilmaisevat käsitteen ”Jumala” hyvin eri tavoin. Kääntäen voi sanoa, että kysymykseen ”uskotko Jumalaan”, tavallisimman vastauksen tulisi olla ”tiedätkö mitä kysyt”. Selkein tulos kyselyissä on, että hyvin pieni vähemmistö uskoo uskontunnustuksen mukaisesti. Kirkkoon kuulumisen syyt kuvautuvat kyselyissä niin ikään monitahoisina kuten myös näkemykset kirkon tehtävästä.

Rakkauden kaksoiskäsky

Ohjaus lähimmäisen rakastamiseen löytyy kolmannesta Mooseksen kirjassa. Monena eri versiona kerrotaan, että puolisen vuosisataa ennen ajanlaskun alkua rabbi Hilleliltä kysyttiin voiko hän opettaa koko Toran yhdellä jalalla seisten. Hillel vastasi pystyvänsä: ”Älä tee lähimmäisellesi sitä, mitä et halua itsellesi tehtävän. Mene ja opiskele!” Pidän ytimenä tuota kehotusta ”mene ja opiskele”.

Kaksoiskäsky on sekä Matteuksen että Markuksen evankeliumeista. Tiivistäen: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Ei ole käskyä näiden yli ja näiden varassa ovat laki ja profeetat.

Paavalin galatalaiskirjeen mukaan kaikki laki on täytetty ilmaisulla ”Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi”.

Kaksoiskäsky siis kirjataan Jeesuksen sanomaksi ja käskyistä ylimmäksi. Sen suuruutta korostaa sen universaalisuus. Lähes kaikkina aikoina ja kaikissa kulttuureissa tunnetaan pyhän käsite. Ihmisen henkisessä rakenteessa on kyky kokea pyhyys ja rakkaus vahvoina tunteina. Äärisekulaarikin ajattelija tämän tietää vaikkei ehkä kiinnitä nimenomaista huomiota pyhyyden kokemuksiinsa ”pyhän” nimellä. Hän saattaa kyllä toisaalta kritisoida ihmistä, jolle ”mikään ei ole pyhää”.

Somen, klikkausjournalismin, hybridivaikuttamisen, ideologisten kilpailujen ja väkivaltaisten hallitsemispyrkimysten aikana pyhyyden kokemisen ja todellisuustajun vaalimisen merkitys korostuu. Itse en juuri käytä sanaa ”Jumala”, mutta sijoitan tuohon käsitteeseen jotain, joka on pyhää ja totta ja jonka tärkeä merkitys on minulle epäilysten tuolla puolella oleva itsestäänselvyys.

Lähimmäisen rakastamista ”kilvoituksena” Hillelin ”mene ja opiskele” kuvaa koskettavasti.
Näin päädyn uskon, seurakunnan ja kirkon tarkoituksen kuvauksessa ensisijaisesti kaksoiskäskyn tukemiseen. Valmius meillä on henkisessä rakenteessamme syntymälahjana ja sen pohjalta armo annetaan ja saadaan.

Historian kukkiva kaaos

Kertomus Jeesuksesta ja kristillisen kirkon historia alkukirkosta nykyaikaan on kirjava tarina. 1900-luvulta lähtien lähteiden tieteellisen tutkimuksen kehittyminen ja johtopäätösten yleisempi hyväksyminen on muuttanut perusteellisesti laajojen piirien suhtautumista ”ikuisena” pidettyyn tarinaan. Surullista kyllä moni on järjen nimissä heittänyt menemään sellaistakin sisältöä ja merkitystä, joka on aidosti ja vakaasti totta elämässämme.

Alkuseurakuntien kertomuksessa Joshua-hahmo oli pikaisen maailmanlopun ennustaja. Hänet oli teloitettu kyseenalaisin perustein häpeällisesti pääsiäisjuhlan aikoihin. Joshuan paluuta odotettiin aikalaisten elinaikana maailmanlopun toteutuessa ja jonka jälkeen hyvät ihmiset pääsisivät taivaaseen. Näin ei käynyt.

Vuoden 280 aikoihin Paavalin korintolaiskirjeeseen mitä ilmeisimmin ujutettiiin naisten vaientamiseen tähtäävä lisuke, joka tänä päivänäkin kipinöi taitettaessa peista sukupuolten tasa-arvosta. Eipä näytä lähtevän kulumallakaan.

Vuonna 325 Konstantinus suuri kutsui koolle Nikeaan kirkolliskokouksen. Motiivina hänellä oli saada piispa Areioksen kannattajat ja vastustajat kootuksi yksimieliseksi poliittiseksi tuekseen. Kiista koski sitä oliko Jeesus olemassa vasta sikiämisensä jälkeen vai jo aikojen alussa. Emme vieläkään tiedä miten tästä asiasta voitaisiin saada pätevä selvyys, mutta kokouksen jälkeen oli ensi kertaa olemassa peruste syyttää harhaoppisuudesta, murhata vääräuskoinen tai ajaa hänet maasta. Harhaoppisuuden ideasta emme ole toipuneet vieläkään.

Transsubstantiaatio-oppi eli kysymys missä vaiheessa ehtoolisen nauttimista ehtoollisviini muuttuu Jeesuksen vereksi askarrutti jo keskiajan kirkkoisiä. Uskonpuhdistusten yhteydessä siitä taitettiin voimakkaasti peistä. Kysymys on edelleen ongelma eri kristillisten ryhmien yhteistä ehtoollista järjestettäessä. Ekumeniassa siis väännetään useimille seurakuntalaisille näkymätöntä kättä. Kuten Saarnaaja totesi vuosituhansia sitten, että ”missä paljon on tietoa ja viisautta, siellä paljon on hätää ja huolta”.

Myönnän kuitenkin, että löydän itsestäni sanoihin sitoutuneen lapsen tai muun romantikon, kun kaipaan Saarnaajan tekstissä vanhastavaa muotoa ”… ennenkuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, joista olet sanova ”Nämä eivät minua miellytä”” tai jouluevankeliumin alkuun sanoja ”Ja tapahtui niinä päivinä, että …”. En siis soimaa niitä, joille tutut lauseet ja ideat ovat rakkaita.

Vaikka takavuosisatoina sitoutuminen tunnustuksellisuuteen on varmaankin ollut koossa pitävää, koen, että se nykyisin erottaa enemmän kuin yhdistää. Tiedän, että moni kokee toisin.

Kokoamassa Iitin seurakunnan strategiaa

Syyskuusssa 2023 aloitettiin Iitin seurakunnan strategian päivitys. Vakituinen kirkkoherramme Mikko Pelkonen lähti vuorotteluvapaalle ja Pekka Särkiö tuli sijaiseksi. Iti ajatus, että saamme enemmän haaviin, kun aloitetaan vierailijan johdolla ja viedään työ loppuun vakituisen palattua.

Heti alkuun valkeni, että päällimäisenä toiveena oli saada selkeä, lyhyt ja mielellään yleiskielinen strategia. Ilman vastalauseita toivottiin ilmaisuja mm avoimuudesta, matalasta kynnyksestä, myötäelämisestä ja tuttuudesta.

Työtä konkretisoimaan valittiin työryhmä, joka heitti kysymyksiä toimialojen vastuuryhmille. Vastaukset esiteltiin kirkkovaltuutettujen ja seurakunnan työntekijöiden yhteisessä iltaseminaarissa ja kierros aloitettiin alusta uudelleen. Lopputulosta hiottiin vielä kaikille seurakuntalaisille avoimessa seminaarissa ennen kuin tulos vietiin kirkoneuvostoon. Neuvoston yksimielinen esitys on menossa vielä kirkkovaltuuston hyväksyttäväksi.
Seminaareissa yleisesittelyn jälkeen jakauduttiin pienryhmiin, joissa kirjoitettiin henkilöhtaisia ja ryhmäkohtaisia kantoja paperille. Nämä paperit jaetiin edelleen toisin kerättyjen ryhmien tarkasteltavaksi. Näin jokaisella osallistujalla oli tilaa sanoa sanottavansa vaikkei ehkä ääneen olisi rohjennut itseään ilmaista. Jokainen myös ryhmätyön toisella kierroksella osallistui tekemään yhteenvetoa aitojen lähimmäisten näkemyksistä.

Pienehkössä seurakunnassa keskustelua käydään kasvoista kasvoihin eikä kasvottomien ryhmien välillä. Asian kuljettaminen moneen kertaan vaihtuvissa ryhmissä johti ymmärtämään mitä kukin ilmaisullaan tarkoittaa. Työryhmän viimeisestä kokouksesta poistuimme tyytyväisinä: Kullekin tärkeä asia oli saatu mukaan hyvässä sovussa. Seurakuntalaisille avoin tilaisuus lisäsi sittemmin tekstiin yksimielisesti yhden sanan.
Itselleni tärkeitä toteutuneita stategian kohtia olivat, että vaalimme pyhyyttä arjessa ja juhlassa ja kuuntelemme herkällä korvalla, mitä lähimmäinen pitää totena.

Synteesi

Pyhä ja rakkaus kohtaavat, kun löydämme toisemme samasta todellisuudesta viestinnän erilaisuudesta huolimatta.

Markku Saarelma
Iitti

Millaisia kristittyjä ovat progressiiviset kristityt?

Vastaa

Mihin progressiiviset kristityt uskovat? Yksi vastaus löytyy Progressive Christianity. org nimisen yhteisön ydinarvoista. Oikeastaan he eivät puhu uskomisesta, vaan avaavat ajatteluaan kertomalla, millaisia kristittyjä he ovat. Verkkosivuillaan he kuvaavat itseään seuraavasti:

Kutsuessamme itseämme progressiivisiksi kristityiksi, tarkoitamme, että olemme kristittyjä, jotka…

1. Uskovat, että Jeesuksen opetuksia seuraamalla voi kokea pyhyyttä, kokonaisuutta ja yhteyttä kaikkeen elämään, unohtamatta, että Henki liikkuu monilla hyvää tekevillä tavoilla monissa uskonnollisissa perinteissä.

2. Etsivät yhteisöä, joka avoin kaikille ihmisille, kunnioittaen erilaisten teologisten näkökulmien, ikäluokkien, rotujen, seksuaalisten suuntautumisten, seksuaalisten identiteettien moninaisuutta.

3. Pyrkivät ihmisten väliseen rauhaan ja oikeudenmukaisuuteen, tietoisena siitä, että myötätuntoinen ja epäitsekäs rakkaus toisia ihmisiä kohtaan on uskon täydellisin ilmaisu.

4. Hyväksyy tieteellisen tutkimuksen tulokset ja pyrkii suojelemaan maapalloa ja varmistaa sen eheys ja kestävyys.

5. Sitoutuu läpi elämän kestävään oppimiseen uskoen, että kysymysten tekeminen on absoluuttisia totuuksia arvokkaampaa.

Elämän synty, sattuma vai välttämättömyys?

2 vastausta

”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. Sana oli jo alussa Jumalan luona. Kaikki syntyi sen voimasta, eikä ilman sitä ilmaantunut mitään, mikä oli olemassa.” Näin aloittaa Johannes evankeliuminsa (UT 2020).

Tämä Raamatun kohta kiehtoo. Onhan elämän syntyminen aika mielenkiintoinen mysteeri. Onko kaikki ollut sattumaa, vai onko takana ollut suunnitelma? Sattumaan on vaikea uskoa, samoin pelkkään sanaan sen tavallisessa merkityksessä. Kreikankielisessä alkutekstissä on sana Logos.
Wikipedian mukaan logos tarkoittaa puhetta, sanaa, merkitystä, ajattelua, järkeä, periaatetta, sääntöä, suhdetta, oppia ja lakia. Kun ajattelen Jumalaan kuuluvan Logoksen olevan yhdistelmä näitä kaikkia, onkin helpompi käsittää Logoksen soveltuvan jopa elämän ihmeiden ohjaamiseen.

Erityisen kiehtovaa on ajatella elollisen elämän alkua. Sitä on pohtinut mielenkiintoisesti ranskalainen Jacques Monod kirjassaan Sattuma ja välttämättömyys (WSOY 1973). Monod sai lääketieteen ja fysiologian Nobel-palkinnon 1965 tutkimuksistaan geenien ja entsyymien toiminnan säätelystä. Hän oli ateisti ja pyrki ymmärtämään, miten kaikki olisi voinut tapahtua ilman korkeampaa säätelyä.

Kaiken elollisen, sekä mikrobien, kasvien että eläimien perusta on nukleiinihapot ja aminohapot. Ratkaiseva alku on ollut näiden molekyylien esiasteiden syntyminen. Monod´n mukaan neljä miljardia vuotta sitten olosuhteet olivat suotuisat yksinkertaisten hiiliyhdisteiden kuten metaanin kertymiselle. Näistä taas on veden ja ammoniakin läsnäollessa mahdollista muodostua mutkikkaampia yhdisteitä, vaikkapa aminohappoja ja nukleiinihappojen osasia, nukleotideja.

Deoksiribonukleiinihappo (DNA) on elollisen luonnon logos, tikapuumainen kaksisäikeinen kierteinen, itseään kopiova rihma, jonka askelmat ovat neljästä emäsmolekyylistä muodostuvia pareja. Tämä hyvin stabiili geneettinen koodi ohjaa eliön kasvua ja toimintaa proteiinisynteesin kautta. ”Välttämättömyys” kirjan nimessä tarkoittaa sitä miten tietty geeni tuottaa proteiiniketjuun aminohapot juuri tietyssä järjestyksessä, joka taas määrää proteiinimolekyylin laskostumisen ja sen myötä sen toiminnalliset ominaisuudet. Kaiken nerokkuuden lisänä tämä kopiointi toimii hyvin vähällä energian käytöllä. ”Sattumaa” on se, että molekyylit vaurioituvat ja prosessissa tapahtuu virheitä, mutaatioita. Välttämättömyyttä taas on, että muutokset eivät palaudu entiselleen. Valinta ratkaisee, mitkä mutaatiot pysyvät elossa. Näin toimii evoluutio.

Monod ei ollut aivan vakuuttunut, että kaikki olisi tapahtunut sattumalta. ”Ihme on selitetty, ja se näyttää meistä yhä ihmeeltä.” Suurimpana ongelmana, todellisena arvoituksena hän pitää geneettisen koodin ja sen käännösmekanismin syntyä. Olisikohan sittenkin takana Logos?

Itse Darwin on kiteyttänyt asian kirjassaan Lajien synty: ”…elämän henki on alun perin puhallettu vain muutamiin tai yhteen ainoaan muotoon, ja planeetan jatkaessa kiertämistä radallaan järkähtämättömän painovoimalain mukaisesti yksinkertaisesta alusta on kehittynyt loputtomasti mitä kauneimpia ja ihmeellisimpiä eliöitä.” Tämä siis paljon ennen kuin DNA:sta oli aavistustakaan.

Entä koko ison kokonaisuuden synty. Palataan Raamatun alkulehdille. Luomiskertomuksessa on yllättävän paljon nykykäsitykseen sopivaa.
Ensimmäinen päivä: ”Tulkoon valo!” ”..hän nimitti valon päiväksi ja pimeyden hän nimitti yöksi. ” Tuli siis aurinko ja pyörivä planeetta.
Toinen päivä: ”Tulkoon kaartuva kansi vesien väliin…” Tuli siis ilmakehä ja sadepilvet.
Kolmas päivä: ”Kokoontukoot taivaankannen alapuolella olevat vedet yhteen paikkaan…” Tulivat meret ja mantereet.
”Kasvakoon maa vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita, jotka maan päällä kantavat hedelmissään kukin oman lajinsa mukaista siementä.” Oli siis DNA. Evoluutio oli edennyt pitkälle kasvikunnassa.
Neljäs päivä: ”Tulkoon valoja taivaankanteen erottamaan päivän yöstä…” Nämä kai olisi pitänyt tehdä jo ensimmäisenä päivänä?
Viides päivä: ”Viliskööt vedet eläviä olentoja ja lennelköön linnut ilmassa taivaankannen alla.” Eläinkunta kai todella sai alkunsa vedessä.
Kuudes päivä: ”Tuottakoon maa kaikenlaisia eläviä olentoja…” Evoluutio eteni maaeläimiin ja niistä edelleen yhden lajin suhteen: ”Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu.” Käskettiin siis hallita, ei syödä. ”Minä annan teille kaikki siementä tekevät kasvit, joita maan päällä on, ja kaikki puut, joissa on siementä kantavat hedeelmät. Olkoot ne teidän ravintonanne.”
Seitsemäs päivä: ”…hän lepäsi kaikesta työstään.” Viisas päätös sekin.

Kuinkas sitten kävikään?
Ihmislajin evoluutio harppoi kauas erilleen muista eläinlajeista. Raamatussa prosessi kuvataan hyvän ja pahan tiedon puun hedelmän nauttimisena. Vanhan Testamentin vahvin kertomus! Mitä sen jälkeen on tapahtunut, on kuvattu hienosti YLE1:n taannoisessa sarjassa ”Pieleen mennyt historia”. Paljon hyvää on ihminen hyvällä tiedollaan kehittänyt, myös paljon tarpeetonta ja pahaa. Luontoa ei ole hallittu hyvän hallitsijan, vaan hirmuvaltiaan tavoin.

Uskon ja tieteen välillä en näe mitään ristiriitaa. Pikemminkin Raamatusta tarjoutuu yllättävää viisautta maailman synnystä ja kehityksestä. Tulevasta loppuvaiheestakin on kirjoitettu. Siihen en ota tarkemmin kantaa. Jotenkin vain tuntuu, että näyttää huonolta.

Antero Helanterä
Lahti

Miten kävi vaaleissa?

3 vastausta


Tulkaa kaikki -liikkeen vaalimenestys oli koko maassa hyvä. Kirkolliskokoukseen liike sai koko maassa 6 lisäpaikkaa. Uudistusmielisten pappien ja maallikoiden yhteenlaskettu paikkamäärä on nyt 46 paikkaa 96 paikasta. Se on vielä kaukana ¾ enemmistöstä, jolla tasa-arvoinen avioliitto toteutuisi, mutta on jo lähes yksinkertainen enemmistö 48 paikkaa.
Myös Mikkelin hiippakunnassa menestyimme hyvin. Maallikkoehdokkaiden äänimäärä 224 oli 10 % enemmän kuin edellisissä vaaleissa. Kirkolliskokoukseen saimme yhden lisäpaikan eli kolme paikkaa, vaikka hiippakunnan paikkamäärä aleni yhdellä 7 paikkaan. Hiippakuntavaltuustoon saimme yhden lisäpaikan eli viisi paikkaa 14 maallikkopaikasta. Avoimen kirkon papit saivat entisen paikkamäärän kirkolliskokoukseen eli kaksi paikkaa neljästä ja hiippakuntavaltuustoon yhden lisäpaikan eli 5 paikkaa 7 pappien paikoista. Avoimen kirkon pappien ja TK-maallikoiden yhteinen paikkamäärä 10 on viittä vaille enemmistö eli 10 paikkaa 21 paikasta.

Olisiko voinut mennä vielä paremmin?

Maallikkoehdokkaita oli molemmilla listoilla täysi määrä. Valituiksi tuli uusia nuoria naisehdokkaita. Miessukupuoli jäi vähän mopen osalle, sillä kirkolliskokoukseen ja hiippakuntavaltuustoon valituista 8 henkilöistä vain yksi on mies.

Ennen vaaleja piispanvaalin tulosten perusteella tekemäni vaaliennuste oli kolme paikkaa kirkolliskokoukseen ja 7 paikkaa hiippakuntavaltuustoon. Tämä tavoite toteutui kirkolliskokouksen osalta, mutta ei hiippakuntavaltuuston osalta. Äänipotentiaalia arvioitaessa voi todeta, että seurakuntavaalien vaalikoneeseen vastanneista ehdokkaista 250 kannatti tasa-arvoista avioliittoa. Mari Parkkista äänesti piispanvaalissa noin 260 maallikkoa. Äänipotentiaalia olisi siten ollut vajaat 40 ääntä enemmän. Vaaliennusteessani arvioitu hiippakuntavaltuuston äänimäärä oli selvästi ylimitoitettu eikä ottanut huomioon em. faktista äänikattoa.

Kirkollisvaalien tilanne on toinen kuin seurakuntavaalien. Seurakuntavaaleissa äänestää noin 10 % äänioikeutetuista, kirkollisvaaleissa noin 90 %. Seurakuntavaaleissa on siten käytännössä rajaton mahdollisuus hyvällä vaalikampanjalla saada lisää ääniä. Jos meillä hiippakuntavaltuustoon on 42 ehdokasta, äänestäjistä on käytetty äänipotentiaalista jo lähes viidennes. Näin jos oletamme, että ehdokkaat äänestävät itseään. Kirkollisvaaleissa kaikki äänestäjät ovat kirkon luottamushenkilöinä jo sitoutuneet omissa vaaleissaan johonkin ryhmään. Ei ole kovin todennäköistä, että he helposti äänestävät muun ryhmän ehdokasta. Ehdokkaiden omien äänien vähentämisen jälkeen pitäisi ehdokkaan saada jäljelle jäävistä 218 äänestä keskimäärin 5,2 ääntä. Ehdokkaiden omat äänet huomioon ottaen ääniä tuli 5,35 per ehdokas eli paljon ei ollut varaa lisäykseen.

Ehdokkaiden suuri määrä näyttää johtaneen enemmän äänten uudelleenjakoon kuin äänimäärän kasvuun. Tämä näkyy siinä, että monessa tapauksessa aiemmissa vaaleissa ehdokkaina olleiden äänimäärät putosivat. Ehdokkaiden määrän kasvu toi 19 %:n äänimäärän kasvun hiippakuntavaltuustovaaleissa, kun ehdokasmäärä kasvoi 247 %. Kirkolliskokousehdokkaiden osalta vastaavaa vertailua ei ole mielekästä tehdä, koska sallittu ehdokasmäärä aleni hiippakunnan paikkakiintiön pudottua yhdellä.

Kasvanut ehdokasmäärä on positiivinen asia, koska se sitoo uusia henkilöitä mukaan liikkeen aktiiviin toimintaan. Uusissa ehdokkaissa on vaaleissa hyvin menestyneitä, mikä lupaa tulevaisuuteen hyvää.

Kaikkein tärkein muutos olisi, että kirkollisvaalit muuttuisivat suoriksi kansanvaaleiksi, jolloin seurakuntalaisten tahto pääsisi aivan eri tavalla näkyviin kuin nykyisessä omituisessa vaalijärjestelmässä.

Mistä ääniä jatkossa?

Näissä kirkollisvaaleissa pystyttiin melko hyvin saavuttamaan äänipotentiaali. Jatkossa lisä-ääniä kannattaisi tavoitella demarien, kokoomuksen ja keskustan listoilla seurakuntavaaleissa olleista äänestäjistä, kuten näissä vaaleissa osin tehtiinkin. Tavoitteena voi pitää, että tulevaisuudessa puoluelistat jäisivät kokonaan pois kirkollisista vaaleista, ja puolueissa aktiivit hakeutuisivat kirkkopoliittista näkemystään vastaavan ryhmän ehdokkaiksi.

Toinen uusi potentiaali on löydettävissä niistä seurakunnista, joista ei ole mukana aktiiveja TK -liikkeen toiminnassa. Tämä näkyi jo näissä vaaleissa. Iitin kirkkovaltuuston varapuheenjohtaja sai uutena 9 ääntä eli melkein puolet kirkkovaltuustosta. Myös Kangasniemen ja Pyhtään seurakunnat olivat ensi kertaa edusteilla. Pienemmissä seurakunnissa liikkeemme ehdokas, joka on merkittävässä luottamustoimessa seurakunnassa, voisi koota Iitin esimerkin tavoin kirkkovaltuuston ääniä. Pienille seurakunnille voi olla tärkeämpää saada äänestää omaa ehdokasta kuin se aatemaailma, mitä hän edustaa.

Äänipotentiaalia jäi käyttämättä myös maallikoiden äänestysprosentin jäädessä 83 %:iin ja pappien 63 %:iin. Jos arvioidaan Tulkaa kaikki -liikkeen osuudeksi äänestämättömistä maallikoista sama kuin osuus kaikilla äänioikeutetuilla keskimäärin, olisi päädytty maallikoilla noin 270 mahdolliseen ääneen eli lähelle piispanvaalin äänimäärää ja noin 50 lisä-ääneen. On tärkeää että omat joukot pidetään kasassa ja aktiivisina.

Summa summarum

Voimme Mikkelin hiippakunnassa olla tyytyväisiä vaalitulokseen. Se oli se, mikä näillä reunaehdoilla oli mahdollista saavuttaa. Saimme kirkolliskokoukseen ja hiippakuntavaltuustoon uusia nuoria ehdokkaita, joihin panemme toivomme jatkossa, ja monet aiemmin ehdokkaina olleet menestyivät hyvin. Vaalityökin oli kaikilta osin mallikelpoista. TK Suomi toimintaryhmän kokouksissa saatoimme joka käänteessä havaita, että Mikkelin hiippakunnassa oltiin aina muita askeleen edellä. Yhteisellä asialla uurastuksesta ansaitsevat suurkiitoksen ehdokkaiden vaalityön ohella Kauko, Minni, Antero, Arto, Pauli ja Pauliina.

Pentti Rauhala
Lahti

Paalupaikalta päätöksentekijäksi

1 vastaus

Viime syksyn jälkeen Suomessa on pidetty kahdet kirkolliset vaalit. Niissä Tulkaa kaikki -liike on saanut kansalaisilta suuren tuen. Seurakuntavaalit olivat ryhmällemme voitolliset. Mikkelin hiippakunnan piispanvaalissa Tulkaa kaikki -liike asettui näkyvästi kannattamaan Mari Parkkista uudeksi piispaksi ja se tavoite toteutui! Kiitos kaikille äänestäjille!

Nyt alkaneen talven aikana on taas kirkolliset vaalit. Suomeen valitaan uusi kirkolliskokous, ”kirkon eduskunta” ja hiippakuntiin uusi hiippakuntavaltuusto. Nyt on ajankohtaista valmistautumiseen huolella, tarmokkaasti ja vaalivoittoa tavoitellen. Tulkaa kaikki -ryhmä on lähtenyt tähän vaalityöhön hyvistä asemista, paalupaikalta. Edessä oleva vaali on jatkoa edellisille menestyksellisille kirkollisvaaleille.

Piispa on koko seurakunnan, hiippakunnan ja kaikkien piispa. Mikkelin piispanvaalissa tehtiin onnistunut valinta, mutta piispa ei tee vaalityötä. Hänen tehtävänsä on johtaa hiippakuntaansa. Piispa on erityisesti pappien paimen ja kirkon opin, julistuksen tukija. Ne hän hoitaa vastuullisesti, mutta kirkkopolittiittisissa seikoissa toimii tasapuolisesti kaikkia arvostaen ja kuunnellen. Tulkaa kaikki-väki antaa piispa Mari Parkkisen työlle kaiken tuen ja rauhan.

Vuosi sitten vaaleissa seurakuntien luottamustehtäviin valittiin runsaasti Tulkaa kaikki -ryhmän kirkkovaltuutettuja ja seurakuntaneuvostojen jäseniä. Liikkeemme sai valtakunnallisen vaalivoiton, joka kasvatti myös Päijät-Hämeessä ryhmämme koon suurimpien joukkoon. Nyt luottamushenkilöidemme luotettava ja reilu toiminta päättäjinä antaa mahdollisuuden hyvään tulokseen Tulkaa kaikki -liikkeelle myös kirkolliskokousvaalissa. Se vaalitulos on merkittävä, koska kirkolliskokous tekee isoja päätöksiä myös meille tärkeissä tavoitteissa.

Lähdemme vaaleihin täysillä listoilla. Kiitos siitä ahkeralle ja asiantuntevalle Kauko Mäkiselle ja muille asiamiehille! Täydet listat eivät tuo menestystä automaattisesti. Nyt onkin hyvä jatkaa esimerkillistä toimintaa kirkkovaltuustoissa ja muissa kirkon luottamustehtävissä. Hyvä toiminta palkitaan, niin uskon! Taitava, tasa-arvoinen, keskusteleva sekä kunnioittava toiminta toisin ajatteleviakin kohtaan valtuustoissa ja neuvostoissa kasvattaa edelleen luottamusta Tulkaa kaikki-liikkeeseen.

Oma kokemukseni eka vuodelta on rohkaiseva. Olen kokenut Keski-Lahden toiminnassa hyvän ja kunnioittavan keskusteluyhteyden toisella tavalla kristillistä elämää ja etiikkaa ymmärtävien kanssa. Vain harva, yksittäinen persoona, on selkeästi ilmaissut loukkaavalla ivalla ja ahdistavalla ylimielisyydellä, että halua yhteisiin keskusteluihin ja päätöksiin ei ole. Useimpien, enemmistön kanssa työ on mahdollista erilaisesta Raamatun ja elämän ymmärryksestä huolimatta.

Tulkaa kaikki -väki tutkii asioita ei ainoastaan teologian, vaan myös historiantutkimuksen, lääketieteen, psykologian ja muiden tieteiden keinoin.

Kun teemme työmme hyvin, luottamuksen mukaisesti ja asiallisesti kirkon ja ihmisten parhaaksi, se pitää Tulkaa kaikki liikkeen paalupaikalla myös Mikkelin hiippakunnan tämän talven vaaleissa. Tuoden vaalivoiton!

Rauhallista Joulun aikaa kaikille!

Mauno Nivala
Lahti

Tiedemiehen erämaavaellus

Vastaa

Lapsuuteni kodissa Lahden Asemantaustassa oli perinteinen kristillinen henki. Äitini pohjalainen suku edusti todellista kansankirkkoa, jossa uskonasioita ei kyseenalaistettu. Iltarukoukset ja joulukirkot kuuluivat rutiineihin. Rippikouluun Heinäsaareen mentiin innolla. Näkihän siellä tyttöjäkin. Kasvoin perheessä, jossa oli 3 poikaa ja oppikoulua käytiin poikalyseossa. Harrastuksena oli jalkapallo, joten vastakkainen sukupuoli oli näyttäytynyt 15 – vuotiaalle kovin kaukaiselta. Kapinahenki oli jo vallannut minut ja riparilla pyrin kyseenalaistamaan kaiken. Pappi otti minut ystävällisesti sivuun ja kertoi, että epäilykset ovat OK, mutta voisinko olla häiritsemättä oppitunteja jatkuvasti. Konfirmaatiossa käytiin ehtoollinen nauttimassa; olihan se jonkinlainen aikuistumisriittikin.

Rippikoulun jälkeen irtauduin täysin uskonnosta. Edustin analyyttistä tieteellistä ja mekanistista maailmankuvaa. Mielestäni kristinusko ei voinut olla pelastuksen tie. Olihan maailmankaikkeus ollut olemassa jo kauan ennen kristuksen aikaa ja lisäksi suuri osa maailman ihmisistä oli edelleen tietämätön kristinuskosta. Arvelin, että historiallisesti pienellä osalla ihmiskuntaa ei voinut olla etuoikeutta pelastukseen.

Seurasi 40 vuoden erämaavaellus. Olin eronnut kirkosta täysi-ikäistyttyäni. Palasin kuitenkin pian takaisin, koska minua pyydettiin kummiksi veljeni pojalle. Sittemmin olen ollut tyytyväinen kirkon jäsen. Omat lapseni ovat olleet srk:n kerhoissa ja käyneet rippikoulunsa. Puolisoni on ollut aktiivinen seurakuntien kuorolainen. Itse olen aika-ajoin käynyt myös kirkossa, mutta en ole yhtynyt uskontunnustukseen tai käynyt ehtoollisella.

Opiskelin, tein väitöskirjan, jatkoin aktiivisesti tutkimustyötä lääketieteen alalla. Lisäksi sain mahdollisuuden tehdä kehitysyhteistyötä kansainvälisessä organisaatiossa Aasiassa ja Afrikassa. Perhe-elämä oli hektistä lasten koulujen ja harrastusten tiimellyksessä. Olin pääosin tyytyväinen täyteläiseen elämääni.

Tieteellisen kirjallisuuden ohella olen pyrkinyt pitämään mukana vastapainona kaunokirjallisuuden harrastamisen. Kyllästyin kuitenkin pettymyksiin, joita koin uusia menestyskirjoja lukiessani. Niiden sisältö osoittautui usein tyhjäksi. Viimeinen pisara oli Knausgårdin jättimenestys Taisteluni. Kuusiosainen kirjasarja täynnä itsepaljastuksia ilman henkeä tai minkäänlaista nostattavaa sisältöä. Päätin omistaa loppuelämäni vain hyvälle kirjallisuudelle. Löysin netistä listauksen: maailman 100 parasta kirjaa. Pohdin, että näiden kirjojen arvo on tullut historian saatossa punnituksi ja ne ovat siivilöityneet esiin kirjallisuuden massasta. Tätä päätöstä en ole katunut. Dostojevskin Karamazovin veljekset, Dickensin Suuria odotuksia tai Steinbeckin Eedenistä itään ovat tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen. Kyseisissä kirjoissa on vahva eettinen, sanoisin kristillinen, pohja. Fiktion keinoin mestarit tuovat esiin ihmisen jakamattoman arvon kaikkivaltiaan edessä, vaikka he olisivat epäonnistuneet elämässään täydellisesti. Kyseiseen 100 kirjan listaan kuuluu myös Jobin kirja. Ajattelin, että kyllä kai voin senkin lukea, vaikka en nyt raamattua sentään muuten lukisi.

Jobin kirja antoi minulle uuden suunnan. Elihun kolmas puhe (Job 35:1-8) iski kuin puukko kylkeeni. Totesin, että olen aikaisemmin ymmärtänyt asiat väärin. Olin ajatellut, että uskossa on kyse suorittamisesta Jumalalle, josta hyvässä tapauksessa voi saada pelastuksen. Jouduin nöyrtymään ja toteamaan, että maailmassa on varmasti paljon muitakin asioita, joita en ole ymmärtänyt.

Tutkin ja pohdin uskonasioita ja kävin Paavalin kirkossa raamattutunneilla. Riemukasta oli, kun muutaman tunnin piti Wille Riekkinen. Hänen valloittava persoonansa ja vapauttavat sanansa raamatun kirjaimellisen tulkinnan ongelmista olivat kuin balsamia uskoni haavoille. Tutustuin Paavalissa myös Kari Kanalaan ja tilasin ajan hänen vastaanotolleen. Tunnustin hänelle syntini. Hän antoi minulle luvan uskoa siten, että raamatun sanan saa tulkita metaforisesti. Hän välitti minulle Herran siunauksen. Olen siitä kiitollinen. Silloin sisäiset ovet avautuivat ja olen lausunut messussa iloisena uskontunnustuksen sekä osallistunut ehtoolliselle. Erämaavaellukseni oli päättynyt 55-vuotiaana.

Palattuamme Lahteen eläkepäiviä odottamaan oli vastaanotto täällä seurakunnan puolesta lämmin. Anna-Mari Kopo tuli siunaamaan uuden kotimme ja ohjasi ystävällisesti Hannu Lehdeskosken keskustelupiiriin. Ryhmässä on ollut avoin ilmapiiri ja virkistäviä keskusteluja. Erityisen merkityksellinen itselleni oli kausi, jolloin käsiteltiin Marcus Borgin kirjaa: Kristinuskon sydän. Borgin arvio maailman muiden uskontojen yhtäläisestä arvosta kristinuskoon nähden oli sielua ravitseva kokemus, jossa palikkani asettuivat kohdalleen. Haluaisin antaa tämän kirjan 18-vuotiaalle itselleni lahjaksi. Lisäksi Willen uutta kirjaa: Kirjain vai henki ehdotan Wigipedialle maailman 101 parhaan kirjan joukkoon.

Keskustelupiirissämme on jokunen Tulkaa kaikki – liikkeen aktiivi. Nämä veljet pyysivät minua viime srk-vaaleihin ehdokkaaksi TK-listoille. TK edustaa minulle tärkeitä arvoja, joten hyväksyin ehdotuksen (ajatuksella, että saadaan liikkeelle muutama lisä-ääni). Kuinka ollakaan sain äänivyöryn sekä valtuustoon, että srk-neuvostoon. En ymmärrä syytä, koska en ole ollut srk-aktiivi. Ehkä vanhat jalkapallokaverit innostuivat äänestämään vaaleissa. No, koska käry kävi, niin pyysin vanhaa Lyseon luokkakaveriani Seppo Vesalaa selvittämään seurakuntayhtymän hallintoa itselleni. Seppo teki hyvää työtä, mutta täytyy sanoa, että tällä oppimäärällä kuvion ymmärtäminen oli vaikeaa.

Nyt on sitten istuttu valtuustossa kevätkausi. Kahvitarjoilu on hyvä. Itse kokouksessa kuunnellaan sujuvasti talouslukuja ja hallintoasioita, mutta niihin ei puututa mitenkään. Vakiokasvot esittävät kommenttejaan, mutta muuten organisaatio näyttää toimivan kumileimasimen tavoin. Srk-neuvostossa porukka on pienempi ja siellä käydään keskustelujakin. Olemme jopa äänestäneet yhdestä asiasta. Helena Ylönen teki rohkean aloitteen sateenkaarimessun pitämiseksi Marian kammarissa (ei sentään kirkossa vielä). Saimme asialle kirkkaan enemmistön, josta on hyvä jatkaa.

Hallintourani alussa vieroksuin sitä, että kaikki tilaisuudet pitää aloittaa hartaudella ja lopettaa virrenveisuuseen. Nyt olen todennut näiden hetkien olevan kokousten parasta antia ja laulankin kurkku suorana ylistystä Marjaana Turusen Laulamattomien kuorossa antamin henkisin valtuuksin.

Hannu Kuokkanen, kirurgian dos HY, plastiikkakirurgian dos TaY, prof h.c.

Kirkko muuttuu, sittenkin

Vastaa

Muutokset kirkossa tapahtuvat tunnetusti hitaasti. Yhtä vuosikymmentä muualla maailmassa vastaa vuosisata kirkossa, sanotaan. Hallinto on kiemuraista ja päätöksenteko monenlaisten esteiden hankaloittamaa – ja vielä verkkaisempaa on teologisen ymmärryksen ja ajattelutapojen avartuminen. Välillä tuntuu, ettei juuri mikään muutu. Tämä voi helposti lannistaa innokkaimmankin kirkon uudistajan.

1960-luvun tutut odotukset

Käsiini osui jokin aika sitten lehtileikekansio, joka lojui äitini senioriasunnon kirjahyllyssä Tampereella. Löysin sieltä edesmenneen isäni haastattelun vuodelta 1968, jolloin hänestä tuli Tampereen Viinikan seurakunnan kirkkoherra.

”Tahtoisin mahdollisimman laajalti tutustua uuden seurakuntani jäseniin. Siten olisi helpompi päätellä, millaisia työmuotoja siellä kipeimmin kaivataan”, pastori Timo Saarelma toteaa haastattelun aluksi.

”Uskon, että paljon useammat olisivat mukana seurakunnan työssä, jolleivät he kokisi olevansa itse toiminnan kohteita vaan toimivia jäseniä. Nykyisin aivan liikaa tuijotetaan ajatukseen, että seurakunta on siellä, missä seurakunnan työntekijä on. Olisi oivallettava, että seurakunta on kaikkialla siellä, missä seurakuntalaiset ajattelevat, puhuvat, toimivat. Ongelmana on vain tämän ajatuksen ymmärtäminen.”

Niinpä. Entä nelikymppisen isäni odotukset uuden työn alkaessa? Näin hän kertoo Tampereen Kirkkosanomille:

”Toivon, että seurakunnan toiminnassa saataisiin kokea yhteyden tunnetta ja kyettäisiin kunnioittamaan toinen toisensa erilaista mielipidettä. Erilaisuus pitäisi voida kokea siunauksena eikä kirouksena. Toivoisin myös, että nekin, jotka tähän asti ovat olleet ulkopuolella, voisivat tulla mukaan. Tähän päämäärään on pyrittävä yhdessä kaikkien seurakuntalaisten kanssa. Maallikoilla on tässä asiassa suorastaan avainasema.”

Isäni 55 vuotta sitten esittämät ajatukset tuntuvat tämän päivän näkökulmasta jotenkin huvittavan tutuilta. Juuri näinhän puhuvat myös 2020-luvulla valitut kirkkoherrat haastatteluissaan. Eikö mikään siis ole kirkossamme muuttunut? Onko seurakunta vieläkään siellä, missä seurakuntalaiset ovat? Olemmeko oppineet kunnioittamaan erilaisuutta? Ovatko maallikot aktivoituneet? Täytyy todeta, että moni asia on pahasti kesken.

Maissi Erkko vuoden 1893 kirkolliskokouksessa

Jotain on kaikesta huolimatta nytkähtänyt eteenpäin – ainakin jos suuntaamme vertailevan katseemme hieman kauemmas. Reetta Hänninen kertoo kirjassaan ”Tulisydän – Maissi Erkon kiihkeä elämä” (Otava 2023) Sanoma Oyj:n edesmenneen toimitusjohtajan Aatos Erkon isoäidistä Maissista. Vuonna 1893 tämä Maissi, tuolloin 21-vuotias nuori nainen, pääsi seuraamaan kirkolliskokousta Turussa. Kirja kuvaa tätä kokemusta näin:

”Kirkolliskokous oli yksi niistä areenoista, joilla vanhoilliset kamppailivat edistysmielisten, siis käytännössä nuorsuomalaisten, kanssa. Tärkeimpiä kysymyksiä oli ehtoollispakko, jonka poistamista kokouksen harvat vapaamieliset ajoivat kiihkeästi. Vaikka kirkosta sai periaatteessa erota, oli ehtoollisella käynti vaatimuksena esimerkiksi valtion virkoihin hakiessa tai naimisiin mennessä. Nuoret vaativat myös papinvaaleihin yhden äänen periaatetta sen sijaan, että varakkaimpien äänet painoivat enemmän. Lisäksi he vastustivat vaatimuksia nuorison siveellisyyttä turmelevien kirjojen ja julkisten luentojen sensuroimisesta.”

Tämän lukeminen herätti minussa yllättäen aika vahvaakin toivoa. Toden totta: paljon on muuttunut 1800-luvun lopun jälkeen – ja hyvään suuntaan. Kirkko muuttuu sittenkin, vaikkakin hitaasti. Ilman eri vuosikymmenien uudistusmielisiä vaikuttajia kirkko olisi tänä päivänä monin tavoin vanhoillinen ja epäoikeudenmukainen instituutio – jopa nykypäivän konservatiivien mielestä.

Muutos ei silti ole itseisarvo, eivätkä sitä määräile maailman tuulet. Eipä tietenkään. Luterilaisina me luotamme siihen, että kestävä, oikeanlainen uudistuminen tapahtuu silloin, kun kirkko palaa uskonsa lähteille, kristinuskon ydinsanomaan, joka on armo ja rakkaus. Tätä ytimeen keskittymistä on korostanut myös hiippakuntamme uusi piispa Mari Parkkinen. Toivotan Mari-piispalle siunausta hänen vaikeassa työssään kirkon ja sen yhtenäisyyden rakentajana.

Minna Saarelma-Paukkala
Dosentti, toimitusjohtaja
Keski-Lahden seurakunnan luottamushenkilö, Lahti

Mahdollisuus kirkon uudelle arvojohtajuudelle

Vastaa

Suomessa on nyt uusi hallitus ja tämän myötä uusi suunta. Hallitusneuvottelut ovat olleet selkeästi vaikeita ja hallitusohjelmassa on jouduttu sovittamaan yhteen hyvin erilaisia arvopohjia sekä ponnistamaan vaikeasta maailmantaloudellisesta tilanteesta. Suunnitellut leikkaukset sosiaaliturvaan ja kehitysyhteistyörahoitukseen sekä turvapaikkakäytäntöjen kiristäminen voi kuitenkin ajaa jo valmiiksi haavoittuvassa asemassa olevat yhä ahtaammalle.  

Tässä tilanteessa kristillisellä kirkolla on mahdollisuus lunastaa paikkansa lähimmäisenrakkauden majakkana. On aika ottaa rakkauden arvojohtajuus, olla hylkäämättä pientä ihmistä Suomessa tai ulkomailla. Kirkko voi toimia niiden äänenä, jotka itse eivät voi puhua, tai joiden ääni on liian heikko. 

Jeesuksen sanoin lähimmäisenrakkaus ulottuu kaikkiin. Sukupuolesta, seksuaalisesta suuntaumuksesta tai synnyinmaasta riippumatta. Kehitysyhteistyörahoilla on merkittävä vaikutus ja etenkin pitkäaikaisten projektien merkitys kohdemaissa on suuri. Olemmeko me unohtaneet Jeesuksen sanat rikkaalle? “…mene, myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille, niin sinulla on oleva aarre taivaassa; ja tule ja seuraa minua”. Suomen “kaikki” on alle prosentti – ja odotettavasti jatkossa vieläkin vähemmän.

Eikä kristitty voi Jeesusta kieltämättä vaatia turvapaikanoikeuden rajaamista tiettyyn uskontokuntaan tai mantereeseen. Auttamisen rajoittamisesta Hän kysyykin – miten olemme silloin parempia, kuin pakanat? Maailmantilanteen epävakautuessa sotien sekä ilmastonmuutoksen takia pakolaiseksi joutuvien määrä luultavasti nousee eikä kiintiöpakolaismäärän laskeminen tässä tilanteessa ole inhimillistä.

Meillä on rajamme kyvyssämme auttaa muita – henkilökohtaisella, kirkon ja valtion tasolla. Kirkon budjetti kalpenee valtion budjetille. Kirkon ja meidän kristittyjen onkin oltava mukana yhteiskunnallisessa keskustelussa, jotta kristilliset arvot toteutuisivat myös politiikassa valtakunnallisesti, alueellisesti ja paikallisesti. Jos omat hartiat eivät riitä, on mukaan houkuteltava lisää hartioita.

Näyttäkäämme kristilliset arvot tekoina. Esimerkiksi seksuaalivähemmistöjä vastaan kohdistettuun vihapuheeseen voimme puheen tuomitsemisen lisäksi vastata järjestämällä sateenkaarimessuja. Puhukaamme kristilliset arvomme ääneen. Kirkon on käytettävä ääntään ja puolustettavaa empatiaa ja suomalaista, kristillistä arvopohjaa niiltä hyökkäyksiltä, joiden kohteeksi ne ovat joutuneet.

Menestyvä yhteiskunta vaatii suuren määrän kykyä asettua toisen asemaan. Tässä empatiatyössä kirkko on kaikkein vahvimmin omalla tontillaan ja pystyy toivottavasti todistamaan oman merkityksensä myös usealle kirkosta jo lähteneelle.

Alvar Külmäsu

Mitä toivon uudelta piispalta?

1 vastaus

Mikkelin hiippakunnassa toimitetaan piispanvaalin ensimmäinen kierros 25.5. ja mahdollinen toinen kierros 16.6.

Piispa antaa hiippakunnalle kasvot. Ehdokkaiden välillä on selviä eroja siinä, millaiset nuo kasvot ovat. Ovatko ne kasvot, jotka kutsuvat mukaan kaikkia vai ovatko ne kasvot, jotka vaativat niin papeilta kuin kirkon rivijäseniltäkin määrättyä hengellistä ajattelua. Minä toivon, että nuo kasvot ovat suvaitsevaiset, hengellistä moninaisuutta tasapuolisesti ymmärtävät ja kunnioittavaa keskustelua rohkaisevat.

Oma hengellinen polkuni on kulkenut lapsuuskodin perinteisestä kirkkouskovaisuudesta nuoruusiän vahvojen epäilysten kautta sisäiseen rauhaan. Järki ja usko eivät ole ristiriidassa, vaan yhteensovitettavissa, kun ymmärretään Raamatun tulkinta raamatuntutkimuksen antaman tiedon pohjalta. Kristinuskon perussanoma on oleellinen, eivät asiayhteydestään irrotetut tekstikohdat.

Olemme juuri päättyneissä eduskuntavaaleissa nähneet, miten pelottavan vahvasti viestinnän ja erityisesti sosiaalisen median tuoma julkisuus ohjaa suurten ihmisjoukkojen ajattelua. Kirkon johtajienkin on kyettävä ihmisten huomiosta kilpailevan viestintätulvan keskellä tuomaan kirkon armon ja rakkauden sanomaa niillekin, joille se on jäänyt vieraammaksi. Tästä voi riippua kirkon tulevaisuus. Keskustelussa kuulee mielipiteitä, että on tärkeämpää pitää kiinni oikeana pidetyistä tulkinnoista kuin kuunnella, mitä ihmisille kuuluu ja mitä he tarvitsevat. Toivon, että kirkko säilyy ja vahvistuu kansankirkkona, joka on kiinnostunut myös ulkokehällä tai sen ulkopuolella olevista eikä muutu suljetuksi oikeassa olevien yhteisöksi. Sanassakin sanotaan, etteivät terveet tarvitse parannusta vaan sairaat.

Kirkon johtopaikoilla tarvitaan hengellisen johtajuuden ohella myös hallinnollista johtajuutta. Piispalla ja tuomiokapitulilla on paljon valtaa kirkon henkilöstöasioissa uuden kirkkolainkin mukaan, vaikka alistusmenettelyjä onkin karsittu. Hyvään johtamiseen vaikuttaa osaamisen ohella persoonallisuus, työ- ja yhteistyökumppanien arvostaminen ja kuuleminen sekä kyky rohkaista ja kannustaa.

Nämä vaatimukset täyttää erinomaisesti ehdokkaani Mikkelin hiippakunnan uudeksi piispaksi Imatran kirkkoherra Mari Parkkinen. Hänen osaamisensa koostuu kirkkoherran ja papin työstä kotimaassa ja Suomen Lähetysseuran palveluksessa sekä sitä edeltävästä pitkästä työkokemuksesta radiotoimittajana Ylessä, Radio Deissä ja MTV:ssä. Nykymaailmaa ajatellen pidän hänen viestintäkokemustaan ainutlaatuisena vahvuutena piispaehdokkaiden joukossa. Hänen hengellinen johtajuutensa on kuuntelevaa ja kutsuu mukaansa. Jos hän tulee valituksi uudeksi Mikkelin hiippakunnan piispaksi, saamme hänestä uuden sukupolven hengellisen johtajan, jolla on vahvaa kokemusta myös työstä kirkon ulkopuolella sekä teologian tohtorina tieteellisestä tutkimuksesta.

Pentti Rauhala

Lahti

Mitä se hyödyttää?

Vastaa

Meneekö avustusrahat perille? – kannattaako äänestää kirkon vaaleissa?

Tätä kirjoittaessa media kertoo käsittämättömissä maanjäristyksissä Turkin ja Syyrian rajamailla kuolleiden määrän nousseen jo lähes kahdeksaantuhanteen. Kymmenettuhannet ovat loukkaantuneet.

Avustusjärjestöt menevät alueelle pelastus- ja kriisityöhön. Suomessakin järjestöt notkealla tavallaan tehostavat varainkeräystä ja suuntaavat sen rahat tuhoalueille. Monet laittavat rahaa järjestöjen keräystileille.

Samaan aikaan nousee epäilevä kritiikki, niinkuin usein rahankeräyksen yhteydessä: ”Meneeköhän ne rahat ollenkaan perille kohteeseen?”

Ne rahat, joita ei edes lahjoiteta avustuskeräykseen, eivät mene perille. Lahjaksi annetut rahat puolestaan muuttuvat avustusmateriaaleiksi, lääkkeiksi, hoitotarvikkeiksi, suojateltoiksi, raivauskalustoksi, asiantuntija-avuksi jne.

Toinen kansalaisten epäilyn aihe on äänestäminen, erityisesti kirkollisissa vaaleissa. ”Kannattaako se, vanhat kuitenkin valitaan uudestaan, mikään ei muutu!”

Kannattaakin olla äänestämättä kirkon vaaleissa, jos toivoo ja hyväksyy kaiken pysyvän ennallaan. Mutta kun haluaa kirkon uudistuvan ja toteuttavan Kristuksen aatteita ja arvoja nyt näinä aikoina, on järkevää äänestää!

On kiitollinen mieli kaikkien niiden kirkon jäsenten takia, jotka seurakuntavaaleissa äänestivät Tulkaa kaikki-liikkeen ehdokkaita. Liikkeemme sai runsaasti päättäjiä seurakuntien valtuustoihin, neuvostoihin ja johtokuntiin. Se oli vaalivoitto!

Tulkaa kaikki-liikkeen arvot ja tavoitteet luotsaavat tulevaisuudessakin (vaali)voiton suuntaan. Toimitaan tehtävissämme ja tukijoina niiden arvojen mukaisesti.

Päättäessäni tämän kirjoituksen, on maanjäristysten uhriluku noussut yli kahdeksantuhannen.

Mauno Nivala
Lahti