Tämän kirjoituksen herätteena on kaksi kirjaa: Englantilaisen piispa John T. A. Robinsonin ”Rehellinen Jumalan edessä” vuodelta 1962 ja emerituspiispa Wille Riekkisen ”Sana vai henki” vuodelta 2023. Molemmat kirjat ovat löytäneet laajan maallikkolukijakunnan, jonka silmin minäkin tarkastelen aihetta. Tässä ja alaviitteissä (1) esitetyt ajatukset eivät niinkään yritä tulkita kirjoja vaan kuvata millaiseen maisemaan ne omissa mietteissäni heijastuvat.

Robinsonin kirja pohjaa paljolti saksalaisten teologien Dietrich Bonhoeffer, Rudolf Bultmann ja Paul Tillich ajatuksien yhteen sovittamiseen. Kirjasta tuli kiistelty bestseller. Teologian ammattilaiset kritisoivat kirjan teologista heikkoutta. Ajatus, ettei Jumala ole täällä tai tuolla asustava olento vaan olemassaolomme perimmäinen perusta aiheutti kiihkeän polemiikin, jossa traditionalistit vastustivat, liberaalit kannattivat. Itselleni kuohunnasta jäi kytemään idea, että luopumalla sukupolven ajaksi kaikista rakkaista uskonnollisista käsitteistä voisimme löytää uskon ydintotuudet elämästä itsestään vastaan sanomattomasti. Tämän idean hiilloksen Riekkisen kirja puhaltaa uudelleen hehkuun.

Riekkinen avaa rikkaan ja uskottavan kuvan kristinuskon lähteistä ja kehityksestä. Ajatus etenee historiallisessa taustassaan eikä kompuroi aikakausien tekstien moninaisuudessa. Jeesus tuo käskyjen ja kieltojen tilalle ihmisen kyvyn ottaa elämä ja lähimmäinen laajalla kosketuspinnalla vastaan. Riekkisen sittemmin sanomasti: ”Jeesus, joka eli täysillä, rakasti tuhlailevasti ja jolla oli rohkeutta olla oma itsensä kaikissa olosuhteissa. Usko häneen merkitsee voiman saamista, levollisuutta ja rauhaa sekä Jeesuksen esimerkin seuraamista”. Kiitos tästä!

Molemmat kirjoittajat kaipaavat uskon käsitteiden tuoreuttamista. Robinson herätti aikanaan laajan ja maallistumiseen jo taipuvan lukijakunnan näkemään, että norsunluutornin teologisten hiusten halkomisten seassa on myös elävää etsimistä. Riekkinen sitoo lukijansa uskottavaan ja tietorikkaaseen historian kerrontaan, joka avaa kunkin ajan henkisen ilmapiirin ja aikoo kirjoittaa uskontunnustuksen meidän ajallemme uusiksi. (2)

Keskiajan kirkkoisät työstivät uskonkysymysten lisäksi myös filosofisia ja luonnontieteellisiä kysymyksiä. Myöhemmin 1200- ja 1300- luvulla tieteen tekeminen painottui munkkiveljeskuntiin. Heliosentrisen järjestelmän uudelleen löytäjä Kopernikus oli pappi.

Maallisen tieteen vallankumous käynnistyi 1600-luvulla. Newton julkaisi vuosisadan merkittävimmän tieteellisen teoksen, Principian, 1687 ja vielä silloin hän ajatteli Jumalan olemuksen kuuluvan tieteellisen tutkimuksen piiriin. Sata vuotta myöhemmin Goethe totesi: ”Kenellä on tiede, hän ei tarvitse uskontoa.”  Valistus julisti kirkon tieteen ikiaikaiseksi vastustajaksi (3) ja 1800-luvulla ”järki” rinnastui nousevissa filosofioissa ateismiin ja sosialismiin. Paha kyllä evoluutioteorian tuoma valtava paradigman muutoskin leimautui näin ateismiksi.

Kielikuvilla on luonnollinen elämänkaarensa. Uusi oivallus tuottaa uuden ilmaisun, joka vakiintuu ja helpottaa viestintää. Ajan mittaan kielikuva vanhenee ja kivettyy helposti toimimattomaksi puheen kertosäkeeksi. Se voi tyhjänäkin säilyä vallan käytön välineenä tai kasvaa kultaiseksi vasikaksi, jota perinteen voimalla palvotaan. (4) 1900-luvulla keskustelu uskon ja järjen suhteesta sai uusia sävyjä ja painopiste on ollut siirtymässä dogmaattisesta julistuksesta ongelmia ratkovaan sekä elämyksellisesti koettuun sisältöön. Tähän siirtymään sain nuoruudessani enemmän virikkeitä kaunokirjallisuudesta kuin kirkon kautta. Riekkisen väkevät puheenvuorot lankeavat nyt hedelmälliseen maaperään.

Kysymykseen ”onko Jumala olemassa” voi nähdäkseni vastata sangen helposti, että on. Jumala on kulttuureiden käsitteistöön ja käytäntöihin niin syvästi syöpynyt, että olemassaolo on järkevintä myöntää.  Kun lehtimies kirjoitti Sarajevosta 1995, että siellä voi aistia Jumalan puuttumisen, hän todisti vahvasti Jumalan olemassaolon puolesta! Kysymykseen Jumalan olemassaolosta kultuurista riippumattomana ei minulla ole vastausta enkä sellaista etsikään. En toisaalta näe tarpeelliseksi kaataa lähimmäiselle tärkeitä kuvia.

Nuorena opin häpeäkseni pitämään panteistista Jumalan ja universumin hahmottamista hylättävänä kivikautisena ajatteluna. Tänään en oikein erota panteismia, pan-enteismia ja panen-teismia toisistaan (5) ja ilokseni huomaan, että Riekkinen puolustaa pan-enteismin salonkikelpoisuutta.

Olemme oppineet kuvaamaan arkisia asioita tieteessä hämmästyttävän tarkasti. Äärettömyyksien osalta olemme kuitenkin sitä enemmän ymmällämme mitä pidemmälle kohti äärettömyyttä näemme. Raja ei ehkä koskaan tule vastaan.

Filosofit ovat kauan pohtineet onko ihmisellä ”vapaata tahtoa” eli kykyä tehdä aitoja valintoja. Jotkut neurofysiologit kiistävät tämän kyvyn sillä, että he näkevät aivosähkökäyrästä päätöksen ennen kuin ihminen tulee siitä itse tietoiseksi. En pidä tätä päätelmää oikeana (6) ja jatkan kuvitelmalla, että minulla on valinnan vapautta ja siihen liittyvää vastuuta.

Hyväksyn, ettei ihmisellä ole perimmäistä ymmärrystä. Pidän selvänä, että todellisuus on silti olemassa ja se todellisuus tuottaa elämää ja tietoisuutta – todennäköisesti tuotti jo kivikautisen edeltäjämme hämmästykseksi ja uskomusten lähteeksi. Äärettömässä kaikkeudessa evoluutio on tuottanut ihmisen, jonka rakenteissa on kyky pyhyyden ja rakkauden kokemiseen. Tämä ilmenee kaikissa kulttuureissa. Kristillisen etiikan keskiössä on tämän kyvyn vaaliminen.

Viime vuosikymmeninä olen ollut ymmälläni Jeesus-kultin noususta kristillisen viestinnän eturiviin. Riekkisen edellä siteerattu lause istuu kyllä Jeesukseen kauniisti. Pelastuksen ja lunastuksen teologia ei ole minulle koskaan oikein auennut ja tunnen helpotusta, kun sen ei välttämättä tarvitsekaan aueta.

Lähimmäisen rakastaminen on konkretiaa, johon ei varsinaisesti tarvita uskoa. Kertomus laupiaasta samarialaisesta avaa arkipäivän realismia. Me emme pysty kantamaan maailman kaikkia kuormia ja normihan on ”rakastaa niin kuin itseä”. Itsestäkin on pidettävä huolta, jottei tuo vertailutaso laske.

Robinson ja Riekkinen hakevat kristillisen uskolle ajantasaista ilmaisua ja etääntymistä luutuneista ajatusrakenteista.

Koen rohkaisevaksi, että murhaelokuvien, ilmastomuutoksen (6), sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen murtumisen ja tekoälyfantasioiden täyttämässä maailmassa etsitään todellisuuden säikeitä avoimesti.

Emme varmaan pääse eroon uhkakuvia kaupittelevasta viestinnästä, mutta jos usko on heikko, vaikkapa Hans Roslingin nyt jo seitsemän vuotta vanha kirja ”Faktojen maailma” kannattaa lukea. Maailma kulkee parempaan suuntaan.

Esitän lopuksi miksi mielestäni mikään kertomus ei voi olla pysyvä:

Vaikka kaikkeus onkin ääretön, se on jokaisen tapahtuman jälkeen vielä rikkaampi. Yksikään saarna ei ole tyhjentävä, koska sen jälkeen maailma on toinen.

Kun todellisuus kasvaa jatkuvasti, ajatuksia ei voi pitää betoniin valettuina. Niitä on vaihdettava ja parhaiten siten, että vaihdantaan mukaan tulevat kaikki.

Markku Saarelma
Iitti

(1) Kirjoitan alaviitteitä selvennyksiksi päätekstiin. Tämä ei ole samaa kuin tieteellisten artikkelien viitteet, enkä näin pyri todistamaan mitään. Tavoitteeni on pitää päätekstin punainen lanka koossa.

(2) Riekkinen toteutti tämän kirjassa ”Valo ja pimeys”. Ei ehtinyt tähän blogiin.

(3) Malliesimerkkinä tieteen ja uskon törmäyksistä tavataan esittää Galileo Galilein saama kohtelu. Tarinassa ohitetaan se, että aurinkokeskeisen järjestelmän esitti ensimmäisenä Aristarkhos Samoslainen n 250 eKr.  Ptolemaios hylkäsi antiikin tähtitieteen kokoomateoksessaan Almagest ajatuksen maan kiertämisestä auringon ympäri, koska tähdet eivät näyttäneet vuoden mittaan siirtyvän toisiinsa nähden. Kardinaali Barberini kannusti Galileita selvittämään tätä heliosentrisen järjestelmän ongelmaa. Galilei ei ratkaisua löytänyt ja Barberinin noustua paaviksi herrat ajautuivat monisäikeiseen kiistaan, jossa ”Raamatun totuus” oli vain yksi mauste.

(4) Kultaisen vasikan ongelmaa voi meillä aavistaa myös kirkon valtarakenteessa

(5) Wikipedian mukaan pan-enteismissa kaikkeus on äärellinen, mutta Jumala on ääretön ja läsnä myös todellisuudessa, panen-teismissa kaikkeus on substantiaalisesti osa Jumalaa, mutta Jumala itsessään on suurempi kuin äärellinen maailma, panteismissa Jumalan ajatellaan olevan persoonaton ja ääretön, eikä jumalan lisäksi voi olla muuta todellisuutta. Teologeille ehkä ero Jumalan ja kaikkeuden äärellisyyksissä on merkitsevä. Minulle jaottelu näyttäytyy niin aivoilla kuin sydämelläkin melko ratkaisemattomana samaan tapaan kuin ristiriita käsityksissä areiolaisuudesta eli oliko Jeesus olemassa jo ennen sikiämistään vai ei.

(6) Tätä voi verrata kuvitelmaan, että kirjailija kameroiden käydessä painaa suurieleisesti kirjansa viime liuskan loppuun pisteen ja ottaa paperin pois koneesta. Silti kirjailijalla on ollut tilaisuus valita, mitä kirjaansa kirjoittaa. Kirjoittajan vapaus toki päättyy siihen, kun on ottanut paperin pois koneesta. Se ei määritä mitä aiemmin on tapahtunut.

(7) Ilmastomuutos on valaiseva esimerkki puheenaiheesta, jossa liputetaan uhkakuvia eikä ratkaisuja. Uhka on olemassa, mutta sen torjuntaan tarpeelliset menetelmät ovat tunnetut. Päätöksiä ei vain saada aikaan koska kustannusten ja hyötyjen jaosta ei olla yksimielisiä.