Viime syksyn jälkeen Suomessa on pidetty kahdet kirkolliset vaalit. Niissä Tulkaa kaikki -liike on saanut kansalaisilta suuren tuen. Seurakuntavaalit olivat ryhmällemme voitolliset. Mikkelin hiippakunnan piispanvaalissa Tulkaa kaikki -liike asettui näkyvästi kannattamaan Mari Parkkista uudeksi piispaksi ja se tavoite toteutui! Kiitos kaikille äänestäjille!
Nyt alkaneen talven aikana on taas kirkolliset vaalit. Suomeen valitaan uusi kirkolliskokous, ”kirkon eduskunta” ja hiippakuntiin uusi hiippakuntavaltuusto. Nyt on ajankohtaista valmistautumiseen huolella, tarmokkaasti ja vaalivoittoa tavoitellen. Tulkaa kaikki -ryhmä on lähtenyt tähän vaalityöhön hyvistä asemista, paalupaikalta. Edessä oleva vaali on jatkoa edellisille menestyksellisille kirkollisvaaleille.
Piispa on koko seurakunnan, hiippakunnan ja kaikkien piispa. Mikkelin piispanvaalissa tehtiin onnistunut valinta, mutta piispa ei tee vaalityötä. Hänen tehtävänsä on johtaa hiippakuntaansa. Piispa on erityisesti pappien paimen ja kirkon opin, julistuksen tukija. Ne hän hoitaa vastuullisesti, mutta kirkkopolittiittisissa seikoissa toimii tasapuolisesti kaikkia arvostaen ja kuunnellen. Tulkaa kaikki-väki antaa piispa Mari Parkkisen työlle kaiken tuen ja rauhan.
Vuosi sitten vaaleissa seurakuntien luottamustehtäviin valittiin runsaasti Tulkaa kaikki -ryhmän kirkkovaltuutettuja ja seurakuntaneuvostojen jäseniä. Liikkeemme sai valtakunnallisen vaalivoiton, joka kasvatti myös Päijät-Hämeessä ryhmämme koon suurimpien joukkoon. Nyt luottamushenkilöidemme luotettava ja reilu toiminta päättäjinä antaa mahdollisuuden hyvään tulokseen Tulkaa kaikki -liikkeelle myös kirkolliskokousvaalissa. Se vaalitulos on merkittävä, koska kirkolliskokous tekee isoja päätöksiä myös meille tärkeissä tavoitteissa.
Lähdemme vaaleihin täysillä listoilla. Kiitos siitä ahkeralle ja asiantuntevalle Kauko Mäkiselle ja muille asiamiehille! Täydet listat eivät tuo menestystä automaattisesti. Nyt onkin hyvä jatkaa esimerkillistä toimintaa kirkkovaltuustoissa ja muissa kirkon luottamustehtävissä. Hyvä toiminta palkitaan, niin uskon! Taitava, tasa-arvoinen, keskusteleva sekä kunnioittava toiminta toisin ajatteleviakin kohtaan valtuustoissa ja neuvostoissa kasvattaa edelleen luottamusta Tulkaa kaikki-liikkeeseen.
Oma kokemukseni eka vuodelta on rohkaiseva. Olen kokenut Keski-Lahden toiminnassa hyvän ja kunnioittavan keskusteluyhteyden toisella tavalla kristillistä elämää ja etiikkaa ymmärtävien kanssa. Vain harva, yksittäinen persoona, on selkeästi ilmaissut loukkaavalla ivalla ja ahdistavalla ylimielisyydellä, että halua yhteisiin keskusteluihin ja päätöksiin ei ole. Useimpien, enemmistön kanssa työ on mahdollista erilaisesta Raamatun ja elämän ymmärryksestä huolimatta.
Tulkaa kaikki -väki tutkii asioita ei ainoastaan teologian, vaan myös historiantutkimuksen, lääketieteen, psykologian ja muiden tieteiden keinoin.
Kun teemme työmme hyvin, luottamuksen mukaisesti ja asiallisesti kirkon ja ihmisten parhaaksi, se pitää Tulkaa kaikki liikkeen paalupaikalla myös Mikkelin hiippakunnan tämän talven vaaleissa. Tuoden vaalivoiton!
Lapsuuteni kodissa Lahden Asemantaustassa oli perinteinen kristillinen henki. Äitini pohjalainen suku edusti todellista kansankirkkoa, jossa uskonasioita ei kyseenalaistettu. Iltarukoukset ja joulukirkot kuuluivat rutiineihin. Rippikouluun Heinäsaareen mentiin innolla. Näkihän siellä tyttöjäkin. Kasvoin perheessä, jossa oli 3 poikaa ja oppikoulua käytiin poikalyseossa. Harrastuksena oli jalkapallo, joten vastakkainen sukupuoli oli näyttäytynyt 15 – vuotiaalle kovin kaukaiselta. Kapinahenki oli jo vallannut minut ja riparilla pyrin kyseenalaistamaan kaiken. Pappi otti minut ystävällisesti sivuun ja kertoi, että epäilykset ovat OK, mutta voisinko olla häiritsemättä oppitunteja jatkuvasti. Konfirmaatiossa käytiin ehtoollinen nauttimassa; olihan se jonkinlainen aikuistumisriittikin.
Rippikoulun jälkeen irtauduin täysin uskonnosta. Edustin analyyttistä tieteellistä ja mekanistista maailmankuvaa. Mielestäni kristinusko ei voinut olla pelastuksen tie. Olihan maailmankaikkeus ollut olemassa jo kauan ennen kristuksen aikaa ja lisäksi suuri osa maailman ihmisistä oli edelleen tietämätön kristinuskosta. Arvelin, että historiallisesti pienellä osalla ihmiskuntaa ei voinut olla etuoikeutta pelastukseen.
Seurasi 40 vuoden erämaavaellus. Olin eronnut kirkosta täysi-ikäistyttyäni. Palasin kuitenkin pian takaisin, koska minua pyydettiin kummiksi veljeni pojalle. Sittemmin olen ollut tyytyväinen kirkon jäsen. Omat lapseni ovat olleet srk:n kerhoissa ja käyneet rippikoulunsa. Puolisoni on ollut aktiivinen seurakuntien kuorolainen. Itse olen aika-ajoin käynyt myös kirkossa, mutta en ole yhtynyt uskontunnustukseen tai käynyt ehtoollisella.
Opiskelin, tein väitöskirjan, jatkoin aktiivisesti tutkimustyötä lääketieteen alalla. Lisäksi sain mahdollisuuden tehdä kehitysyhteistyötä kansainvälisessä organisaatiossa Aasiassa ja Afrikassa. Perhe-elämä oli hektistä lasten koulujen ja harrastusten tiimellyksessä. Olin pääosin tyytyväinen täyteläiseen elämääni.
Tieteellisen kirjallisuuden ohella olen pyrkinyt pitämään mukana vastapainona kaunokirjallisuuden harrastamisen. Kyllästyin kuitenkin pettymyksiin, joita koin uusia menestyskirjoja lukiessani. Niiden sisältö osoittautui usein tyhjäksi. Viimeinen pisara oli Knausgårdin jättimenestys Taisteluni. Kuusiosainen kirjasarja täynnä itsepaljastuksia ilman henkeä tai minkäänlaista nostattavaa sisältöä. Päätin omistaa loppuelämäni vain hyvälle kirjallisuudelle. Löysin netistä listauksen: maailman 100 parasta kirjaa. Pohdin, että näiden kirjojen arvo on tullut historian saatossa punnituksi ja ne ovat siivilöityneet esiin kirjallisuuden massasta. Tätä päätöstä en ole katunut. Dostojevskin Karamazovin veljekset, Dickensin Suuria odotuksia tai Steinbeckin Eedenistä itään ovat tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen. Kyseisissä kirjoissa on vahva eettinen, sanoisin kristillinen, pohja. Fiktion keinoin mestarit tuovat esiin ihmisen jakamattoman arvon kaikkivaltiaan edessä, vaikka he olisivat epäonnistuneet elämässään täydellisesti. Kyseiseen 100 kirjan listaan kuuluu myös Jobin kirja. Ajattelin, että kyllä kai voin senkin lukea, vaikka en nyt raamattua sentään muuten lukisi.
Jobin kirja antoi minulle uuden suunnan. Elihun kolmas puhe (Job 35:1-8) iski kuin puukko kylkeeni. Totesin, että olen aikaisemmin ymmärtänyt asiat väärin. Olin ajatellut, että uskossa on kyse suorittamisesta Jumalalle, josta hyvässä tapauksessa voi saada pelastuksen. Jouduin nöyrtymään ja toteamaan, että maailmassa on varmasti paljon muitakin asioita, joita en ole ymmärtänyt.
Tutkin ja pohdin uskonasioita ja kävin Paavalin kirkossa raamattutunneilla. Riemukasta oli, kun muutaman tunnin piti Wille Riekkinen. Hänen valloittava persoonansa ja vapauttavat sanansa raamatun kirjaimellisen tulkinnan ongelmista olivat kuin balsamia uskoni haavoille. Tutustuin Paavalissa myös Kari Kanalaan ja tilasin ajan hänen vastaanotolleen. Tunnustin hänelle syntini. Hän antoi minulle luvan uskoa siten, että raamatun sanan saa tulkita metaforisesti. Hän välitti minulle Herran siunauksen. Olen siitä kiitollinen. Silloin sisäiset ovet avautuivat ja olen lausunut messussa iloisena uskontunnustuksen sekä osallistunut ehtoolliselle. Erämaavaellukseni oli päättynyt 55-vuotiaana.
Palattuamme Lahteen eläkepäiviä odottamaan oli vastaanotto täällä seurakunnan puolesta lämmin. Anna-Mari Kopo tuli siunaamaan uuden kotimme ja ohjasi ystävällisesti Hannu Lehdeskosken keskustelupiiriin. Ryhmässä on ollut avoin ilmapiiri ja virkistäviä keskusteluja. Erityisen merkityksellinen itselleni oli kausi, jolloin käsiteltiin Marcus Borgin kirjaa: Kristinuskon sydän. Borgin arvio maailman muiden uskontojen yhtäläisestä arvosta kristinuskoon nähden oli sielua ravitseva kokemus, jossa palikkani asettuivat kohdalleen. Haluaisin antaa tämän kirjan 18-vuotiaalle itselleni lahjaksi. Lisäksi Willen uutta kirjaa: Kirjain vai henki ehdotan Wigipedialle maailman 101 parhaan kirjan joukkoon.
Keskustelupiirissämme on jokunen Tulkaa kaikki – liikkeen aktiivi. Nämä veljet pyysivät minua viime srk-vaaleihin ehdokkaaksi TK-listoille. TK edustaa minulle tärkeitä arvoja, joten hyväksyin ehdotuksen (ajatuksella, että saadaan liikkeelle muutama lisä-ääni). Kuinka ollakaan sain äänivyöryn sekä valtuustoon, että srk-neuvostoon. En ymmärrä syytä, koska en ole ollut srk-aktiivi. Ehkä vanhat jalkapallokaverit innostuivat äänestämään vaaleissa. No, koska käry kävi, niin pyysin vanhaa Lyseon luokkakaveriani Seppo Vesalaa selvittämään seurakuntayhtymän hallintoa itselleni. Seppo teki hyvää työtä, mutta täytyy sanoa, että tällä oppimäärällä kuvion ymmärtäminen oli vaikeaa.
Nyt on sitten istuttu valtuustossa kevätkausi. Kahvitarjoilu on hyvä. Itse kokouksessa kuunnellaan sujuvasti talouslukuja ja hallintoasioita, mutta niihin ei puututa mitenkään. Vakiokasvot esittävät kommenttejaan, mutta muuten organisaatio näyttää toimivan kumileimasimen tavoin. Srk-neuvostossa porukka on pienempi ja siellä käydään keskustelujakin. Olemme jopa äänestäneet yhdestä asiasta. Helena Ylönen teki rohkean aloitteen sateenkaarimessun pitämiseksi Marian kammarissa (ei sentään kirkossa vielä). Saimme asialle kirkkaan enemmistön, josta on hyvä jatkaa.
Hallintourani alussa vieroksuin sitä, että kaikki tilaisuudet pitää aloittaa hartaudella ja lopettaa virrenveisuuseen. Nyt olen todennut näiden hetkien olevan kokousten parasta antia ja laulankin kurkku suorana ylistystä Marjaana Turusen Laulamattomien kuorossa antamin henkisin valtuuksin.
Hannu Kuokkanen, kirurgian dos HY, plastiikkakirurgian dos TaY, prof h.c.
Muutokset kirkossa tapahtuvat tunnetusti hitaasti. Yhtä vuosikymmentä muualla maailmassa vastaa vuosisata kirkossa, sanotaan. Hallinto on kiemuraista ja päätöksenteko monenlaisten esteiden hankaloittamaa – ja vielä verkkaisempaa on teologisen ymmärryksen ja ajattelutapojen avartuminen. Välillä tuntuu, ettei juuri mikään muutu. Tämä voi helposti lannistaa innokkaimmankin kirkon uudistajan.
1960-luvun tutut odotukset
Käsiini osui jokin aika sitten lehtileikekansio, joka lojui äitini senioriasunnon kirjahyllyssä Tampereella. Löysin sieltä edesmenneen isäni haastattelun vuodelta 1968, jolloin hänestä tuli Tampereen Viinikan seurakunnan kirkkoherra.
”Tahtoisin mahdollisimman laajalti tutustua uuden seurakuntani jäseniin. Siten olisi helpompi päätellä, millaisia työmuotoja siellä kipeimmin kaivataan”, pastori Timo Saarelma toteaa haastattelun aluksi.
”Uskon, että paljon useammat olisivat mukana seurakunnan työssä, jolleivät he kokisi olevansa itse toiminnan kohteita vaan toimivia jäseniä. Nykyisin aivan liikaa tuijotetaan ajatukseen, että seurakunta on siellä, missä seurakunnan työntekijä on. Olisi oivallettava, että seurakunta on kaikkialla siellä, missä seurakuntalaiset ajattelevat, puhuvat, toimivat. Ongelmana on vain tämän ajatuksen ymmärtäminen.”
Niinpä. Entä nelikymppisen isäni odotukset uuden työn alkaessa? Näin hän kertoo Tampereen Kirkkosanomille:
”Toivon, että seurakunnan toiminnassa saataisiin kokea yhteyden tunnetta ja kyettäisiin kunnioittamaan toinen toisensa erilaista mielipidettä. Erilaisuus pitäisi voida kokea siunauksena eikä kirouksena. Toivoisin myös, että nekin, jotka tähän asti ovat olleet ulkopuolella, voisivat tulla mukaan. Tähän päämäärään on pyrittävä yhdessä kaikkien seurakuntalaisten kanssa. Maallikoilla on tässä asiassa suorastaan avainasema.”
Isäni 55 vuotta sitten esittämät ajatukset tuntuvat tämän päivän näkökulmasta jotenkin huvittavan tutuilta. Juuri näinhän puhuvat myös 2020-luvulla valitut kirkkoherrat haastatteluissaan. Eikö mikään siis ole kirkossamme muuttunut? Onko seurakunta vieläkään siellä, missä seurakuntalaiset ovat? Olemmeko oppineet kunnioittamaan erilaisuutta? Ovatko maallikot aktivoituneet? Täytyy todeta, että moni asia on pahasti kesken.
Maissi Erkko vuoden 1893 kirkolliskokouksessa
Jotain on kaikesta huolimatta nytkähtänyt eteenpäin – ainakin jos suuntaamme vertailevan katseemme hieman kauemmas. Reetta Hänninen kertoo kirjassaan ”Tulisydän – Maissi Erkon kiihkeä elämä” (Otava 2023) Sanoma Oyj:n edesmenneen toimitusjohtajan Aatos Erkon isoäidistä Maissista. Vuonna 1893 tämä Maissi, tuolloin 21-vuotias nuori nainen, pääsi seuraamaan kirkolliskokousta Turussa. Kirja kuvaa tätä kokemusta näin:
”Kirkolliskokous oli yksi niistä areenoista, joilla vanhoilliset kamppailivat edistysmielisten, siis käytännössä nuorsuomalaisten, kanssa. Tärkeimpiä kysymyksiä oli ehtoollispakko, jonka poistamista kokouksen harvat vapaamieliset ajoivat kiihkeästi. Vaikka kirkosta sai periaatteessa erota, oli ehtoollisella käynti vaatimuksena esimerkiksi valtion virkoihin hakiessa tai naimisiin mennessä. Nuoret vaativat myös papinvaaleihin yhden äänen periaatetta sen sijaan, että varakkaimpien äänet painoivat enemmän. Lisäksi he vastustivat vaatimuksia nuorison siveellisyyttä turmelevien kirjojen ja julkisten luentojen sensuroimisesta.”
Tämän lukeminen herätti minussa yllättäen aika vahvaakin toivoa. Toden totta: paljon on muuttunut 1800-luvun lopun jälkeen – ja hyvään suuntaan. Kirkko muuttuu sittenkin, vaikkakin hitaasti. Ilman eri vuosikymmenien uudistusmielisiä vaikuttajia kirkko olisi tänä päivänä monin tavoin vanhoillinen ja epäoikeudenmukainen instituutio – jopa nykypäivän konservatiivien mielestä.
Muutos ei silti ole itseisarvo, eivätkä sitä määräile maailman tuulet. Eipä tietenkään. Luterilaisina me luotamme siihen, että kestävä, oikeanlainen uudistuminen tapahtuu silloin, kun kirkko palaa uskonsa lähteille, kristinuskon ydinsanomaan, joka on armo ja rakkaus. Tätä ytimeen keskittymistä on korostanut myös hiippakuntamme uusi piispa Mari Parkkinen. Toivotan Mari-piispalle siunausta hänen vaikeassa työssään kirkon ja sen yhtenäisyyden rakentajana.
Minna Saarelma-Paukkala Dosentti, toimitusjohtaja Keski-Lahden seurakunnan luottamushenkilö, Lahti
Suomessa on nyt uusi hallitus ja tämän myötä uusi suunta. Hallitusneuvottelut ovat olleet selkeästi vaikeita ja hallitusohjelmassa on jouduttu sovittamaan yhteen hyvin erilaisia arvopohjia sekä ponnistamaan vaikeasta maailmantaloudellisesta tilanteesta. Suunnitellut leikkaukset sosiaaliturvaan ja kehitysyhteistyörahoitukseen sekä turvapaikkakäytäntöjen kiristäminen voi kuitenkin ajaa jo valmiiksi haavoittuvassa asemassa olevat yhä ahtaammalle.
Tässä tilanteessa kristillisellä kirkolla on mahdollisuus lunastaa paikkansa lähimmäisenrakkauden majakkana. On aika ottaa rakkauden arvojohtajuus, olla hylkäämättä pientä ihmistä Suomessa tai ulkomailla. Kirkko voi toimia niiden äänenä, jotka itse eivät voi puhua, tai joiden ääni on liian heikko.
Jeesuksen sanoin lähimmäisenrakkaus ulottuu kaikkiin. Sukupuolesta, seksuaalisesta suuntaumuksesta tai synnyinmaasta riippumatta. Kehitysyhteistyörahoilla on merkittävä vaikutus ja etenkin pitkäaikaisten projektien merkitys kohdemaissa on suuri. Olemmeko me unohtaneet Jeesuksen sanat rikkaalle? “…mene, myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille, niin sinulla on oleva aarre taivaassa; ja tule ja seuraa minua”. Suomen “kaikki” on alle prosentti – ja odotettavasti jatkossa vieläkin vähemmän.
Eikä kristitty voi Jeesusta kieltämättä vaatia turvapaikanoikeuden rajaamista tiettyyn uskontokuntaan tai mantereeseen. Auttamisen rajoittamisesta Hän kysyykin – miten olemme silloin parempia, kuin pakanat? Maailmantilanteen epävakautuessa sotien sekä ilmastonmuutoksen takia pakolaiseksi joutuvien määrä luultavasti nousee eikä kiintiöpakolaismäärän laskeminen tässä tilanteessa ole inhimillistä.
Meillä on rajamme kyvyssämme auttaa muita – henkilökohtaisella, kirkon ja valtion tasolla. Kirkon budjetti kalpenee valtion budjetille. Kirkon ja meidän kristittyjen onkin oltava mukana yhteiskunnallisessa keskustelussa, jotta kristilliset arvot toteutuisivat myös politiikassa valtakunnallisesti, alueellisesti ja paikallisesti. Jos omat hartiat eivät riitä, on mukaan houkuteltava lisää hartioita.
Näyttäkäämme kristilliset arvot tekoina. Esimerkiksi seksuaalivähemmistöjä vastaan kohdistettuun vihapuheeseen voimme puheen tuomitsemisen lisäksi vastata järjestämällä sateenkaarimessuja. Puhukaamme kristilliset arvomme ääneen. Kirkon on käytettävä ääntään ja puolustettavaa empatiaa ja suomalaista, kristillistä arvopohjaa niiltä hyökkäyksiltä, joiden kohteeksi ne ovat joutuneet.
Menestyvä yhteiskunta vaatii suuren määrän kykyä asettua toisen asemaan. Tässä empatiatyössä kirkko on kaikkein vahvimmin omalla tontillaan ja pystyy toivottavasti todistamaan oman merkityksensä myös usealle kirkosta jo lähteneelle.
Mikkelin hiippakunnassa toimitetaan piispanvaalin ensimmäinen kierros 25.5. ja mahdollinen toinen kierros 16.6.
Piispa antaa hiippakunnalle kasvot. Ehdokkaiden välillä on selviä eroja siinä, millaiset nuo kasvot ovat. Ovatko ne kasvot, jotka kutsuvat mukaan kaikkia vai ovatko ne kasvot, jotka vaativat niin papeilta kuin kirkon rivijäseniltäkin määrättyä hengellistä ajattelua. Minä toivon, että nuo kasvot ovat suvaitsevaiset, hengellistä moninaisuutta tasapuolisesti ymmärtävät ja kunnioittavaa keskustelua rohkaisevat.
Oma hengellinen polkuni on kulkenut lapsuuskodin perinteisestä kirkkouskovaisuudesta nuoruusiän vahvojen epäilysten kautta sisäiseen rauhaan. Järki ja usko eivät ole ristiriidassa, vaan yhteensovitettavissa, kun ymmärretään Raamatun tulkinta raamatuntutkimuksen antaman tiedon pohjalta. Kristinuskon perussanoma on oleellinen, eivät asiayhteydestään irrotetut tekstikohdat.
Olemme juuri päättyneissä eduskuntavaaleissa nähneet, miten pelottavan vahvasti viestinnän ja erityisesti sosiaalisen median tuoma julkisuus ohjaa suurten ihmisjoukkojen ajattelua. Kirkon johtajienkin on kyettävä ihmisten huomiosta kilpailevan viestintätulvan keskellä tuomaan kirkon armon ja rakkauden sanomaa niillekin, joille se on jäänyt vieraammaksi. Tästä voi riippua kirkon tulevaisuus. Keskustelussa kuulee mielipiteitä, että on tärkeämpää pitää kiinni oikeana pidetyistä tulkinnoista kuin kuunnella, mitä ihmisille kuuluu ja mitä he tarvitsevat. Toivon, että kirkko säilyy ja vahvistuu kansankirkkona, joka on kiinnostunut myös ulkokehällä tai sen ulkopuolella olevista eikä muutu suljetuksi oikeassa olevien yhteisöksi. Sanassakin sanotaan, etteivät terveet tarvitse parannusta vaan sairaat.
Kirkon johtopaikoilla tarvitaan hengellisen johtajuuden ohella myös hallinnollista johtajuutta. Piispalla ja tuomiokapitulilla on paljon valtaa kirkon henkilöstöasioissa uuden kirkkolainkin mukaan, vaikka alistusmenettelyjä onkin karsittu. Hyvään johtamiseen vaikuttaa osaamisen ohella persoonallisuus, työ- ja yhteistyökumppanien arvostaminen ja kuuleminen sekä kyky rohkaista ja kannustaa.
Nämä vaatimukset täyttää erinomaisesti ehdokkaani Mikkelin hiippakunnan uudeksi piispaksi Imatran kirkkoherra Mari Parkkinen. Hänen osaamisensa koostuu kirkkoherran ja papin työstä kotimaassa ja Suomen Lähetysseuran palveluksessa sekä sitä edeltävästä pitkästä työkokemuksesta radiotoimittajana Ylessä, Radio Deissä ja MTV:ssä. Nykymaailmaa ajatellen pidän hänen viestintäkokemustaan ainutlaatuisena vahvuutena piispaehdokkaiden joukossa. Hänen hengellinen johtajuutensa on kuuntelevaa ja kutsuu mukaansa. Jos hän tulee valituksi uudeksi Mikkelin hiippakunnan piispaksi, saamme hänestä uuden sukupolven hengellisen johtajan, jolla on vahvaa kokemusta myös työstä kirkon ulkopuolella sekä teologian tohtorina tieteellisestä tutkimuksesta.
Meneekö avustusrahat perille? – kannattaako äänestää kirkon vaaleissa?
Tätä kirjoittaessa media kertoo käsittämättömissä maanjäristyksissä Turkin ja Syyrian rajamailla kuolleiden määrän nousseen jo lähes kahdeksaantuhanteen. Kymmenettuhannet ovat loukkaantuneet.
Avustusjärjestöt menevät alueelle pelastus- ja kriisityöhön. Suomessakin järjestöt notkealla tavallaan tehostavat varainkeräystä ja suuntaavat sen rahat tuhoalueille. Monet laittavat rahaa järjestöjen keräystileille.
Samaan aikaan nousee epäilevä kritiikki, niinkuin usein rahankeräyksen yhteydessä: ”Meneeköhän ne rahat ollenkaan perille kohteeseen?”
Ne rahat, joita ei edes lahjoiteta avustuskeräykseen, eivät mene perille. Lahjaksi annetut rahat puolestaan muuttuvat avustusmateriaaleiksi, lääkkeiksi, hoitotarvikkeiksi, suojateltoiksi, raivauskalustoksi, asiantuntija-avuksi jne.
Toinen kansalaisten epäilyn aihe on äänestäminen, erityisesti kirkollisissa vaaleissa. ”Kannattaako se, vanhat kuitenkin valitaan uudestaan, mikään ei muutu!”
Kannattaakin olla äänestämättä kirkon vaaleissa, jos toivoo ja hyväksyy kaiken pysyvän ennallaan. Mutta kun haluaa kirkon uudistuvan ja toteuttavan Kristuksen aatteita ja arvoja nyt näinä aikoina, on järkevää äänestää!
On kiitollinen mieli kaikkien niiden kirkon jäsenten takia, jotka seurakuntavaaleissa äänestivät Tulkaa kaikki-liikkeen ehdokkaita. Liikkeemme sai runsaasti päättäjiä seurakuntien valtuustoihin, neuvostoihin ja johtokuntiin. Se oli vaalivoitto!
Tulkaa kaikki-liikkeen arvot ja tavoitteet luotsaavat tulevaisuudessakin (vaali)voiton suuntaan. Toimitaan tehtävissämme ja tukijoina niiden arvojen mukaisesti.
Päättäessäni tämän kirjoituksen, on maanjäristysten uhriluku noussut yli kahdeksantuhannen.