Saarna Sateenkaarimessussa 16.8.2018

sunnuntai helluntaista (Itsensä tutkiminen)

Matt. 23: 1-12

Jeesus puhui väkijoukolle ja opetuslapsilleen:

”Mooseksen istuin on nyt lainopettajien ja fariseusten hallussa. Tehkää siis niin kuin he sanovat ja noudattakaa heidän opetustaan. Älkää kuitenkaan ottako oppia heidän teoistaan, sillä he puhuvat yhtä ja tekevät toista. He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa. Kaiken minkä tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin. He käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut, he istuvat pidoissa mielellään kunniapaikalla ja synagogassa etumaisilla istuimilla ja ovat hyvillään, kun ihmiset toreilla tervehtivät heitä ja kutsuvat heitä rabbiksi.

Älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä. Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa. Älkää antako kutsua itseänne oppimestariksi, sillä teillä on vain yksi mestari, Kristus. Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.”

*

Jokunen vuosi sitten lapsuuden sankarini Matti Nykänen meni naimisiin. Hänen vihkipappinsa totesi vihkipuheessaan, että on monia, jotka ajattelevat että meidän kummankaan ei pitäisi olla tänään tässä. Vihkijän naispuolisena pappina, Matin elämänsä kompasteluiden takia. Vaan siinä he alttarin molemmin puolin seisoivat.

Tässä kaupungissa ja sen seurakunnissa on monia, jotka ajattelevat, että meidän ei pitäisi olla tänään tässä. Minun naispuolisena pappina, kirkkoväkeen kuuluvien sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen näkyvinä ja avoimesti itsenään ja läheistensä kanssa. Vaan tässä me nyt olemme.

Kirkkojen ovet Lahdessa ja Hollolassa ovat kaikki Sateenkaarimessulta kirkkoherrojen yhteisellä päätöksellä suljettu, mutta me noudatamme sitä kirkkomme katekismuksen ohjetta, jonka mukaan kekseliäs rakkaus etsii aina uusia keinoja tehdä hyvää. Jumalanpalvelusvaatteet ja alttaritarvikkeet ovat kulkeutuneet tänne alueen eri kirkoista. Olen hakenut messuvaatteeni Hollolasta Sovituksenkirkosta, alttaritarvikkeet ovat saapuneet tänne Orimattilasta. Kukin olemme tulleet tänne eri suunnista ja yhdessä tätä messua on tehty. Ehtoollisleivän ja viinin, yhteyden aterian, hakeminen Ristinkirkosta tänne alamäkeen, torin varteen, teki kyllä mieleni surulliseksi. Mutta tässä me nyt olemme.

Ei ole sattumaa että juuri monet naispuoliset papit ovat Lahden seudulla halunneet olla mukana Sateenkaarimessuja järjestämässä. Voimme tunnistaa jotakin yhteistä siitä kokemuksesta, jossa pitäisi anoa vapautusta omasta sukupuolestaan ja seksuaalisuudestaan tai verhota niitä ollakseen oikeanlainen kristitty. Oikeanlainen kristitty jonkun mielestä. Tunnistamme, että on olemassa niin painavia taakkoja, että niitä on aivan mahdotonta kantaa. Niiden kanssa on käytännössä kaksi vaihtoehtoa: nääntyä niiden alle tai lakata kantamasta.

Perinteisesti kirkossa on elänyt vahva nääntymisen ja uhrautumisen kulttuuri. Ikään kuin todesta otettavaan kristillisyyteen kuuluisi, että on pikkuisen tukalaa ja näännyttävää. Kirkon tehtävä ei ole taakoittaa, vaan vapauttaa. Yhdessä olemme tänään luomassa toisenlaista perinnettä. Vapauttamisen perinnettä. Sitä, missä taakat lasketaan ja ihmisiä vapautetaan siitä, minkä kantaminen on täysin mahdotonta. Alttarin risti ja ehtoollinen muistuttavat, että Kristus on kerran uhrin antanut ja ristinsä kantanut, että me voisimme elää vapaina, armahdettuina ja kokonaisina Jumalan luomina ihmisinä. Jättää mahdottomat taakat tien varteen ja kulkea vapaina.

Tämän päivän evankeliumi houkuttaisi vetämään mutkat suoriksi ja soimaamaan heitä, joiden mielestä meidän ei pitäisi tänään olla tässä. Se olisi helppoa, epäoikeudenmukaisuudesta ja armottomuudesta riittäisi tarinoita. Sellaisia, joita ei haluaisi uskoa tänä päivänä todeksi.Sielunhoitajana olen kuunnellut niitä tarinoita pyhään vihaan asti. Ei haluaisi uskoa, että ihmiselle voi puhua tai häntä voi kohdella niin, kuin välillä kuulen.

Meitä ei tänään kuitenkaan kehoteta tutkimaan toisia vaan itseämme. (Toisen tutkiminen meiltä usein sujuu.) Kuka minä ole? Minä itse, identiteettini sellaisena kuin sen tänään koen ja ymmärrän. Millainen Jumalan lapsi olen? Siitä käsin voin kysyä kaverilta: Kuka sinä olet?

Jokaisessa meissä on kaikki värit. Enkä puhu nyt seksuaalisuudesta tai sukupuolisuudesta, niin kuin ne koemme, vaan ihmisyydestä yleisesti. Jumalan luomina ihmisinä joukossamme ei ole yhtään valuvikaista tai mustavalkoista sielua. Voimme toki uskoa niin itsestämme tai toisistamme, mutta se ei kerro kaikkea siitä, mitä me kokonaisina, aitoina ja syvimmin olemme. Kaikissa meissä on ihmisyyden kaikki värit. Miten kokonaisina ja aitoina uskallamme olla tänään elossa ja näkyvissä, ei sekään kerro meistä kaikkea. Se voi kertoa jotakin rohkeudesta tai peloista, se voi kertoa läheisten tuesta tai yksinäisyydestä, se voi kertoa taakoittavasta tai vapauttavasta yhteisöstä, jossa elämme.

Se miten olen tänään kaikkien värien kanssa olemassa ja näkyvissä kertoo ennen kaikkea elämäntarinastani. Olenko saanut olla se kuka olen? Olenko saanut kasvaa juuri tällaisena kokonaisena Jumalan luomana ihmisenä, kuka olen? olemmeko me toinen toistemme kanssa jakaneet sitä ihmisyyttä, joka tekee kaiken tämän mahdolliseksi? Tukeneet siinä hengessä, että Jumalan luomina meissä jokaisessa on ihmisyyden kaikki värit, kaikki kyvykkyys, mahdollisuudet ja kasvun idut. Rohkaisseet tulemaan omana itsenä olevaksi ja näkyväksi Jumalan lapseksi, Kristuksen ja toistemme veljiksi ja sisariksi.

Päivän yksi raamatunkohdista on lapsuuteni suosikkikertomus Daavidista ja Goljatista. Paimenpojan rimpulan ja suuren taistelijan kohtaamisesta. Vähemmistöjen juhlaviikolla houkutus olisi tehdä tulkintoja vähemmistön taistelusta ylivoimaista vastustajaa vastaan, vieläpä lopun kunniakkaasta voitosta, mutta koetetaan pidättäytyä nyt älyllisestä köyhyydestä ja katsoa toisesta näkökulmasta. Luen tästä taistelukohtauksesta yhden katkelman.

*

1. Sam. 17

Saul puki Daavidin ylle oman sotapaitansa, pani pronssikypärän hänen päähänsä ja puki hänen päälleen haarniskan. Daavid sitoi vielä miekan vyölleen. Mutta näissä varusteissa hän ei pystynyt kävelemään, sillä hän ei ollut koskaan ennen käyttänyt sellaisia. Daavid sanoi Saulille: ”Minä en voi näissä edes kävellä. En ole koskaan käyttänyt tällaisia.” Ja Daavid riisui ne yltään.

Daavid otti sauvansa, valitsi joenuomasta viisi sileää kiveä ja pani ne paimenlaukkuunsa, jossa hän piti tavaroitaan. Sitten hän lähti linko kädessä astumaan kohti filistealaista. Tämä lähestyi Daavidia edellään kilvenkantaja. Filistealainen katseli Daavidia ja näki, että hän oli sorea, parraton nuorukainen, mitätön vastustajaksi. Hän huusi Daavidille: ”Koirako minä olen, kun tulet minua vastaan keppi kädessä?” Ja filistealainen kirosi Daavidia kaikkien jumaliensa nimeen ja sanoi: ”Tule tänne, niin minä syötän sinun lihasi taivaan linnuille ja villipedoille!” Mutta Daavid vastasi: ”Sinä tulet minua vastaan mukanasi miekka, tappara ja keihäs, mutta minä tulen sinua vastaan Herran Sebaotin nimessä. Hän on sen sotajoukon Jumala, jota sinä olet pilkannut.”

*

Daavid valmistautuu taisteluun ylivoimaa vastaan. Hänelle puetaan parhain sota-asu, mutta se on hänelle vieras, epäsopiva ja aivan järjettömän kömpelö ja painava. Hän ei pysty ottamaan siinä ainuttakaan askelta. Siinä ei voi liikkua. Niinpä hän riisuu sen. Hän taistelee omissa vaatteissaan. Oma asu tekee hänet suojattomaksi ja haavoittuvaksi, hän joutuu pilkan ja naurun kohteeksi, mutta hän pystyy liikkumaan. Hän kävelee, kumartuu, liikkuu ja taistelee omissa vaatteissaan.

Elämässä voi kulkea vain omissa vaatteissa. Haasteita ja taisteluita päin, elämään ylipäänsä, voi käydä vain omissa vaatteissa. Me voimme tarjota toisillemme vieraita vaatteita, rooleja, tehtäviä ja identiteettejä. Ne voivat olla ihan hyviäkin, mutta ne eivät ole omia. Ja jos ne eivät ole omia, niissä ei voi kulkea, ei ottaa askeltakaan. Elämää ei voi elää lainavaatteissa eikä toisen varusteissa, voi elää ja kulkea vain omissa vaatteissaan, omana itsenään. Jumalan luomana omana itsenään.

Tässä tulemme siihen, mikä meitä kirkossa erottaa ja sulkee Sateenkaarimessulta tämän kaupungin kirkkojen ovet: Mitä ajattelemme siitä ja miten ymmärrämme, että olemme Jumalan luomia kokonaisia ihmisiä? Ja onko sillä lopulta merkitystä, mitä me ihmiset siitä ajattelemme, jos se on Jumalan luomistyötä?

Tässä me nyt olemme. Mutta unelmamme on se, että Lahden seudun kirkkojen ovet avautuvat ja me voimme viettää Sateenkaarimessua kirkossa, johon jokainen voi kokea olevansa lämpimästi tervetullut omana kokonaisena itsenään, ”omissa vaatteissaan”. Pelkäämättä ja turvassa, avoimesti Jumalan luomana, syntisenä ja armahdettuna, kokonaisena ihmisenä.

Pidämme sitä toivoa yllä ja muistutamme toisiamme Pia Perkiön hienolla laululla ”Luojan kaunein ajatus”.

Sirkku Laitinen

Hollolan seurakunnan kappalainen

Lahden seurakuntien vs. sairaalapastori