Oman hengellisen elämän kehityskaari – kuinka ”tiukkapipoisesta” uskovaisesta tuli ”avarakatseinen” kristitty

Elämä on siitä ihmeellinen, että koskaan ei tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Yllättävää kyllä tämä pitää paikkansa myös uskonasioiden suhteen. Pidän hieman kummallisena ajatusta, että ”lapsenuskon” pitäisi säilyä koko elämän tai että ”lapsenusko” on sitä oikeaa uskoa. Ehkä lapsenuskolla tarkoitetaan kirkollisessa puheessa uskon aidointa muotoa. Kun nyt puhun lapsenuskosta tarkoitan sitä, että ei ole hyvä jäädä lapsena koetun uskon varaan, etenkin, jos siinä on mukana pelottavia aineksia. Jotkut voivat jäädä tälle tasolle ja pitävät sitten aikuisena viileät välit seurakuntaan – sehän on sellaista Jumalalla pelottelua ja vallankäyttöä. Parhaimmillaan usko kehittyy ihmisen kasvun myötä, tapahtuu eräänlaista reformaatiota – uudelleen muovautumista. Jotkut käyttävät siitä osuvasti termiä hengellisen elämän evoluutio.

Kasvoin kristityssä kodissa. Äitini lapsuudenkodissa isoisäni oli opettanut kaikki 11 lastaan polvirukoukseen päivittäin – renqvistiläisyyden ankara perinne hallitsi uskonelämää. Minun lapsuuteeni nämä muodolliset perinteet eivät enää yltäneet, mutta jotain siitä ankaruudesta ja ehdottomuudesta kylläkin. Jumala oli ankara tuomari, joka rankaisi virheistä ja välillä ilman virheitäkin. Ainakin aina etukäteen muistutettiin, että pitää käyttäytyä kunnolla, muuten Jumala rankaisee. Tämä henki oli mukana myös äitini pitämässä pyhäkoulussa, jota kävin Möysän koulussa sunnuntaisin. Melkein jokainen raamatunkertomus päättyi siihen vihkoseen, missä oli kultainen aukeama ja musta aukeama. Kun elät oikein ja olet kiltti, pääset kultaisen aukeaman mukaisesti kultakaupunkiin, missä kaikki on ihanaa. Jos et ole kiltti joudut mustan aukeaman mukaan helvettiin, jossa on itku ja hammasten kiristys.

Vaikka kodin ilmapiiri oli turvallinen ja iltarukouksista jäi turvallinen olo, sisimmässäni jumalakuva oli jokseenkin pelottava. Tällaiseen Jumalaan uskoin lapsena. Varmaan tuttua monille muillekin. Tutkijat puhuvat legalistisesta jumalakäsityksestä, missä Jumala käsitetään lakien antajana, auktoriteettina ja moraalisen järjestyksen ylläpitäjänä, rankaisijana. Vilkkaana ja villinä lapsena sain kyllä kokea rangaistukset äidin ja isän toimesta – Jumalan osuus jäi epäselväksi. Kristillisenä ”ammattikasvattajana” 44 vuotta toimineena voin todeta, että uskonnollisen kasvatuksen pitäisi luoda turvaa, ei pelkoa. Tämä ajatus on ollut koko ajan päässäni, kun olen tehtävääni hoitanut kirkon virassa.

Murrosikään kuului määrätynlainen ehdottomuus – mustavalkoisuus. Ollaan joko uskossa tai ei olla, välimuotoja ei ole. Niinpä minutkin, 8 vuoden pyhäkoululainen, 6 vuoden poikakerholainen ja kristillisen kodin kasvatti ”pakotettiin” tulemaan uskoon rippileirillä. Olinhan minä uskovainen ollut koko ikäni, mutta tämä vasta oli oikeaa henkilökohtaista uskoontulemista. Ei kai siinä mitään pahaakaan ollut, mutta näin jälkikäteen ajatellen, koin voimakkaan herätyskristillisyyden jyrkän ehdottomuuden, ”pakottamismentaliteetin”, väkivaltaiseksi tavaksi käsitellä kasvavan ihmisen jumalasuhdetta. No halleluja-elämä oli tavallaan ihanaa, vaikka monta hyvää seurustelusuhdetta piti katkaista, kun kumppani ei ollut tarpeeksi uskovainen.

Pikkuhiljaa ajauduin tai hakeuduin rippikoulun jälkeen Launeen seurakunnan nuorisoporukoihin, joka oli juureva körttihenkinen porukka ja jossa koin olevani hyväksytty ja tarpeeksi hyvä. Siitä sitten alkoikin opiskeluajan seurakuntanuoruus, joka jatkui sitten nuorisopapin virassa Launeen seurakunnassa.

Opiskeluaikana ymmärrykseni uskosta ja Raamatusta tietenkin avartui ja tieto lisääntyi, mutta sitkeästi olivat lapsuuden ja nuoruuden käsitykset kuitenkin miehessä kiinni. Määrätynlainen fundamentaalisuus, patriarkaalisuus ja”polku-uskovaisuus” (Riekkisen Willen käyttämä termi) olivat syvässä. Näin on ennenkin ajateltu ja uskottu – ja niin nytkin, mitäs sitä muuttamaan. Huonon kielipään omaavana kiersin kaukaa kaiken eksegeettisen tutkimuksen opiskeluaikana. Sen sijaan keskityin käytännön teologian opiskeluun, kasvatustieteisiin ja etenkin kirkkososiologiaan, mikä oli tavallaan uutta teologisessa tiedekunnassa.

Niin menivät 44 vuotta viranhoitoa jonkinlaisessa oravanpyörässä, mutta onneksi koko ajan kristillisen kasvatuksen sektorilla. Onneksi siksi, että kasvatuksen alueella ollaan aina oltu edistysmielisiä, oli sitten kyse Lahden seurakuntayhtymän kasvatuksesta, Tampereen hiippakunnan, kokonaiskirkon tai kasvatuksen järjestöistä, puhumattakaan Euroopan kirkkojen kasvatuksesta, missä kaikissa sain olla konkreettisesti mukana. Tämän myötä kasvoin hengellisesti ulos kirkon opetuksen taaksepäin katsovasta dogmipohjaisesta valtaojasta katsomaan avarampia niittyjä, nykyaikaa ja tulevaa.

Tässä kasvamisessa auttoi myös viiden vuoden työjakso Teksasin ja Kalifornian Suomi-kirkon pappina vuosina 2007–2012. Minulla oli vastuualueena USA:n etelä- ja länsiosavaltiot sekä Meksiko. Tuona aikana silmäni avartuivat näkemään kristillisen uskon monenkirjavat kasvot tuhansine erilaisine kirkkoineen ja saarnaajineen. Osasta näistä saamme lukea medioista liittyen Trumpiin. (Jovin entinen seurakuntanuori Atte Korhola, joka hänkin on vaihtanut ajattelutapansa fundamentalismista liberaalimpaan suuntaan, kertoo uudessa kirjassaan USA:n äärioikeiston ja konservatiivisten kirkkojen liitosta ja toimintatavoista, jotka ovat jo hyvin kaukana Jeesuksen opetuksista.)

Amerikan vuodet opettivat minulle suvaitsevaisuutta, ymmärrystä erilaisuudesta ja uskon moninaisuudesta. Kävin lukuisissa erilaisissa kirkoissa, luterilaisissa, katolisissa, vapaiden suuntien kasvavissa seurakunnissa. Kaikissa saarnattiin Jeesuksesta, mutta jokaisessa kirkossa oli vähän eri painotus. Hyvin monissa rajattiin armo ja taivaspaikka vain ja ainoastaan omalle porukalle, toisissa kaikki saivat anteeksiannon ja armon ja taivaspaikankin. Se laittoi suomi-pojan miettimään myös niitä maamme yhdistyksiä ja herätyssuuntia, jotka väittävät, että vain heillä on oikea Jumala, usko, tieto ja totuus. Maailmassa on 30–50 tuhatta kristillistä kirkkokuntaa, laskentatavasta riippuen. Onko näillä kaikilla oma Jumala ja taivas, kuinka monta ”jumalaa” maailmakaikkeus pitää sisällään? Puhumattakaan ei-kristillisten uskontojen jumalista.

Kaikki jumalanpalvelukset ja megakirkkojen messut olivat hienosti toteutettuja. Suomi on ehkä tässä suhteessa kehitysmaa. Amerikkalainen seurakunnan jäsen on vaativa, ja kirkon vaihtajia on paljon, kun seurakuntayhteydestä haetaan mahdollisimman hyvää kokemusta ja yhteisöllisyyttä. Valinta on helppoa, kun saman tien varressa voi olla yli 50 erilaista kirkkoa. Paras luterilainen jumalanpalveluskokemus itselläni oli San Diegossa olevan luterilaisen sateenkaariseurakunnan messu. Sateenkaariajattelu oli muutenkin hyvin läsnä, oma piispani – kolmen lapsen isä Teksasista – tuli yllättäen ulos kaapista. Samoin rakentaessani Kaliforniaan Santa Monicaan uutta Suomi-kirkkoa sain työskennellä norjalaistaustaisen piispan kanssa, joka oli homo. Hän vieraili seuraajani pastori Jarmo Tarkin kanssa myöhemmin Suomessakin puolisonsa kanssa. Taisi Kotimaassakin olla silloin juttu hänestä.

Hyvin käänteentekevän vaikutuksen ajatteluuni toi ystäväni Kaisa Raittilan kirja ”Yhteyden rakentajat”. Kirjan lukeminen sai mieleni vihaiseksi siitä, miten monet kirkon johtoasemissa olevat ovat voineet toimia niin tylysti sateenkaarevia kanssasisariaan ja -veljiään kohtaan – ja osahan jatkaa sitä vieläkin.

Tasa-arvoasioissa olen taistellut virassa ollessani lähinnä johtoryhmässä kirkkoherrojen kanssa. Muilta johtajilta olen saanut tukea ja oma työyhteisöni onkin ollut hyvin myönteinen kaikelle tasa-arvoajattelulle.

Mutta palaan vielä hengelliseen kasvutarinaani. Luterilainen kirkko on sanan kirkko. Sanat voidaan ymmärtää eri lailla. Sanat yksinään ovat itse asiassa huono väline kertoa uskosta. Yksi sana ja ajatus voidaan joskus ymmärtää niin monella tavalla. Kasvatustyössä sain olla mukana kehittämässä mm leikkivä kirkko -projektia ja viiden aistin pedagogiikkaa, joista sitten tulikin loistavia välineitä kristillisen kasvatuksen toteuttamiseen ja edistämiseen. Tottakai nämäkin projektit saivat vastustusta vanhemmassa väessä – eihän Jumala ole leikin asia. Mutta pedagogisesti ne jäivät elämään kirkon kasvatuksen kentälle. Tähän samaan kategoriaan kuului Kärsimystienäytelmä, jota aluksi vastustettiin jyrkästi etenkin lestadiolaisten luottamusmiesten toimesta – puhuttiin Jumalan pilkasta. Tarvittiin ensimmäisen Kärsimystienäytelmän kokemus ja näin vastustajista tuli jatkossa näytelmän vankkoja kannattajia ja osallistujia. Kokemus oli voimakas – jotain sellaista, mitä ei voi sanoilla ilmaista.

Vuosien saatossa sanan usko muuttui kokonaisvaltaisempaan käsitykseen uskosta ja Jumalasta. Siihen liittyivät lukuisat vierailut Assisissa Leila ja Olli Valtosen johtamissa enneagrammi-seminaareissa. En puutu tässä yhteydessä enneagrammiin, vaan otan esiin tutustumisen Franciscus Assisialaisen elämään hänen kotikaupungissaan. Luostarit, taide, Franciscuksen elämä, musiikki ja rukous loivat kokonaisvaltaisesti pyhän Jumalan läsnäolon. Samoin Franciscuksen elämä ja asenne ovat synnyttäneet minussa pienen ”franciskaanin” Kontemplatiivinen rukous alkoi elää ja jatkaa elämistään minussa.

Edellä mainituilla kokemuksilla – tässä siis vain muutama esimerkki – on ollut uskonelämäni muovautumiseen voimakas vaikutus. Mestari Eckhart sanoi, että Jumala on lähempänä kuin oma minuus. En enää etsi Jumalaa jostain muualta, kaukaa, tulevasta elämästä, vaan nykyhetkestä, sisältäni. Kirkon piirissä ja etenkin kirkollisessa taiteessa on esillä taivas ja lopunajan tapahtumat. Jokaisella meillä on omat ajatuksemme niistä. Kuitenkin otaksun, että me kaikki olemme loppupelissä väärässä siinä, mitä silloin tapahtuu. Jumalan suureen armoon luottaminen ja toivossa eläminen riittää.

Elämä on nyt. Jumalan valtakunta on tässä ja nyt – meissä. Jumala on tässä ja nyt minussa ja sinussa. Me olemme Jumalan käsiä ja jalkoja ja Jumalan tahdon toteuttajia. Jeesuksen oppien toteuttaminen omassa elämässä auttaa tässä jo paljon.

Hyvin merkittävästi ajatteluni muutoksiin ovat vaikuttaneet mm Bonhoefferin (Kirkon syvin olemus on olla olemassa ei itseään vaan muita varten. Tässä maailmassa kristinuskon tuli keskittyä Jeesuksen opetusten toteuttamiseen ja elämään eettisesti, ei uskonnollisiin rituaaleihin tai dogmaattisiin uskonkappaleisiin… Jumala on läsnä maailman kärsimyksessä ja ihmisten jokapäiväisessä elämässä, ei siis jossakin toisessa todellisuudessa, vaan maailman keskellä….kirkko ei voi eristäytyä hengellisyyteen vaan sen tulisi taistella kaikkea epäoikeudenmukaisuutta vastaan.) ja John Robinsonin ajatukset ( Syvin ja tärkein rukous ja jumalanpalvelus tapahtuu keskellä elämää, keskellä heikkoja ja uupuneita lähimmäisiä; arkisessa kohtaamisessa ja toisen näkemisessä…..Esirukous on olemista toisen ihmisen kanssa syvyydessä, joko hiljaisuudessa, myötätunnossa tai toiminnassa).

Kaksi vuotta sitten jäin eläkkeelle kasvatuksen ja perheasioiden johtajan virasta. Tein 44 vuotta putkeen töitä. Luettuani piispa Mari Leppäsen virkavapaasta ajattelin, että olisi minunkin pitänyt pitää jonkinlainen hengellinen retriitti – no en pitänyt. Teen sitä nyt eläkkeellä. Teen sitä omilla aivoilla, toivottavasti ilman Riekkisen mainitsemaa polkuajattelua ja ilman että välttämättä nojaan kirkon kaksituhatvuotisen historian dogmeihin. Ja mitä löydänkään – uuden etsikkoajan! Tämän etsikkoajan myötävaikuttajina ovat olleet viime vuosina mm opettajani ja NMKY -veljeni Wille Riekkisen kirjat, Launeen seurakuntanuoren ja kurssitoverini Kari Latvuksen uusin kirja Jumalakuvista, entisen fundamentalistin Daniel Nylundin kirjallinen tuotanto ( Mestari Eckhart Tolle – Arjen hengellisyyttä etsimässä sekä osia valmisteilla olevasta kirjasta Ex fundamentalistin testamentti – Metamoderni johdanto Aikuisten Raamattuun) sekä tietenkin viimeaikainen raamattu- ja tasa-arvokeskustelu.

Tämä uusi etsikkoaika on ollut hyvin avartavaa ja mielenkiintoista. Luen paljon ns. konservatiivien kirjoituksia ja olen tiiviissä keskusteluyhteydessä myös heidän kanssaan. Ystäväpiirissäni on heitä paljon. Nämä keskustelut ovat vahvistaneet omaa käsitystäni uskosta, Jumalasta ja Jeesuksesta. Ymmärrän heitä, jotka ajattelevat toisin kuin minä, mutta faktoihin perustumattomiin väitteisiin, ihmisten pelotteluun ja karsinointiin haluaisin puuttua.

Tänä päivänä Jumala on minulle rakkauden ja armon Jumala. Jeesus on omalla elämällään näyttänyt, miten pitää elää. Pyhä Henki on se minussa vaikuttava Jumala. Olen Riekkisen kanssa samaa mieltä siitä, että kristinuskon dogmit ja opetus ovat liian monimutkaisia. Ok, niiden sisältö ja ymmärtäminen kuulukoon alan harrastajille. Tavallinen seurakuntalainen, kristitty pystyy uskonelämään ilman niitä. Meidän pitäisi sanoittaa kristinuskon perusasiat uudelleen niin, että tämän päivän moderni ihminen voisi sen ymmärtää. Ihmisillä on ollut halu selittää perinpohjin Raamatussa olevia asioita. Monet niistä ovat kuitenkin asioita, jotka saavat jäädä mysteeriksi. Ihmisen mieli ja ymmärrys ovat rajallisia. Sen ulkopuolelle jäävä osuus saa olla mysteeri. Kun meidän tietomme ja ymmärryksemme loppuu, meissä alkaa elää usko ja toivo ja kaiken yllä lepää rakkaus.

Kaikkea hyvää ja siunausta Uuteen Vuoteen 2026

Seppo Vesala, eläkeläiselämää opetteleva pappi

ps. Mielenkiintoista huomata, kuinka hyvinkin erilaiset hengellisen elämän tiekartat johdattavat samaan päämäärään. Katso luokkatoverini Hannu Kuokkasen blogikirjoitus vuodelta 2023.