Minulla on unelma. Unelma seurakunnasta, joka on läsnä, ja jolla on kasvot, jotka tunnetaan. Tämä seurakunta on diakoninen yhteenkuuluvuuden ja yhteisöllisyyden rakentaja. Se on kiinnostunut kaikista alueellaan asuvista ihmisitä, ei vain oman seurakuntansa jäsenistä. Se on avoin ja etsivä, välittävä seurakunta. Se on sisäistänyt Lutherin ajattelun ytimen – usko ja rakkaus kuuluvat erottamattomasti yhteen. Siksi se tuntee alueensa asukkaat, historian ja identiteetin. Ne ovat sille seurakuntana tärkeitä. Se ei ole juureton eikä identiteetitön itsekkään, vaan vahvistaa omalta osaltaan ihmisen tietoisuutta siitä, minkä keskellä hän elää, mihin hän kuuluu ja mistä hän on vastuussa.
Tämä seurakunta ei elä itseriittoisessa, suljetussa kuplassa. Se ei tyydy pelkästään sen jo löytäneiden uskollisten joukkoon. Se etsii ja rakentaa aktiivisesti yhteistyötä kaikkien alueensa järjestöjen, yhteisöjen ja toimijoiden kanssa. Sen tavoite on luoda toimivia verkostoja, joiden yhteinen tavoite on alueen asukkaiden mahdollisimman hyvä elämä. Mistä muodostuu ihmisen hyvä elämä? Yksi on selvää, tällä hetkellä sitä uhkaa usein yksinäisyys ja merkityksettömyyden kokemus. Yksinäisyydellä on monet kasvot, se on yksin jääneen vanhuksen unohtuneisuutta, se on netin todellisuuteen hukkuneen nuoren yksinäisyyttä. Yksinäisyyttä ja merkityksettömyyden kokemus ruokkivat ahdistuksen, pelon ja mielenterveys ongelmien kierrettä. Seurakunta voi olla tälle kaikelle vastavoima. Ja se on sitä, jos se jakaa tietoisesti alueensa ihmisten elämän, ilot ja onnen hetket, kriisit ja pelot.
Siksi unelmieni seurakunta ei ole hallinto- eikä työntekijä keskeinen. Se ei ole vieras, etäinen, tuntemattomaksi ja merkityksettömäksi käynyt instituutio – siellä jossakin. Seurakunnan. jokainen työntekijä on arvokas ja tärkeä, mutta hän ei ole seurakunta. Seurakunnan ydin ovat seurakuntalaiset, heitä varteen seurakunta on. Jokaisen kirkon jäsenen kannattaa tiedostaa: me olemme seurakunta ja kirkko. Seurakunta kuuluu meille, se on mahdollisuus ja tila, joka on meidän. Vain meitä varten ovat seurakunnan tilat, työntekijät, kaikki ne mahdollisuudet, jotka seurakunta tarjoaa elämän merkityksen ja mielen etsijälle. Me emme ole seurakunnan työn kohde, vaan sen subjekti ja sydän.
Miten unelmani voisi toteutua? Oleellisin edellytys sille on seurakunnan aito läsnäolo ja sen tiedostettu kohtalonyhteys oman alueensa asukkaiden kanssa. Tätä ei synny keskusjohtoisella hallintohimmelillä, ei etäisyyksien kasvattamisella, ei läsnäolon muuttamisella käväisyiksi tai sinne tänne sukkuloinniksi. Nastola on kokenut kipeästi, mitä kuntaliitto Lahden kanssa on käytännössä merkinnyt. Kun pieni yhtyy suureen, suuri määrää tahdin. Kun kaupungin reunavyöhykkeeksi muuttunut kunta liitetään keskukseen, keskus voittaa. Aina ja joka tapauksessa. Koulut suljetaan palvelut etääntyvät tai katoavat, seurakunnan virastokin siirretään – vastoin seurakunnan selkeää tahtoa – ydinkeskustaan. Päätösvalta ja rahat siirtyvät yhä kauemmaksi, samoin konkreettinen tieto kunkin alueen asukkaiden elämäntilanteesta. Näin murennetaan askele askeleeta paikallista identiteettiä ja välitetään ihmisille kokemus heidän kasvavasta merkityksettömyydestään.
Lahden seurakuntayhtymällä on yhteinen kasvatustyö ja yhteinen diakoniatyö. Molemmat toimivat monipuolisesti ja edustavat monella tehtäväkentällä asiantuntijuutta. Lahden keskustassa niiden työ näkyy. Seurakuntien reuna-alueella – vaikkapa Nastola tai Ahtialan perukoilla – se ei näy, eipä pahemmin näy niiden työntekijöitäkään. Työ ja työntekijät kasautuvat hyvin voimakkaasti Keski-Lahden seurakunnan alueelle, toisin sanoen Lahden ydinkeskustaan. Jos nyt olemassa olevista neljästä seurakunnasta kootaan yksi seurakunta, jota johtaa yksi kirkkoherra siellä jossakin, on selvää, että tämä keskustahakuisuus vahvistuu entisestään. Nastola (osin epäilemättä myös Joutjärvi) on tässä tapauksessa ensisijainen ja ennalta määrätty häviäjä. Jo nykyisessä hallintomallissa on matka Lahden keskustasta Nastolaan monelle seurakuntayhtymän työntekijälle ja hallinnon virkamiehelle kovin pitkä. Useimmiten aivan liian pitkä.
Ymmärtävätkö seurakunnat, mikä on niiden ydintehtävä ja samalla ydinvahvuus? Pahoin pelkään, että eivät. Suomessa lähes kaikki palvelut ja virastot etääntyvät aina suuremmiksi kokonaisuuksiksi ja samalla digitalisoituvat. Chat -palvelun nettirobotti on yhä useammin vastuussa neuvoa etsivän tukemisesta. Se ymmärtää, mitä ymmärtää. Kun terveydenhuollossa vihdoinkin keskustellaan aivan vakavasti omalääkärimallista, hahmottelee seurakuntayhtymä non stop-pastoreita ja droonidiakoneja , jotka sujuvasti lentelevät paikasta toiseen ja tuntevat yhä heikommin omia seurakuntalaisiaan, heidän elämäntilannettaan saati sitoutuvat pitkäjänteisesti jakamaan heidän elämäänsä. Se ei murra ainoastaan seurakuntien identiteettiä ja omaleimaisuutta, se murtaa myös työntekijöiden identiteetin. Ihmisellä on perustarve kuulua johonkin ja kokea tekevänsä elämässään jotakin tarpeellista ja merkityksellistä. Lähiyhteisö tarjoaa siihen parhaat mahdollisuudet, sitoutumista ei synny ilman yhteenkuuluvuuden kokemusta. Siinä on seurakuntien keskeinen haaste, tehtävä ja vastuu. Haasteeseen vastaaminen edellyttää konkreetista läsnäoloa, kokemusta omasta seurakunnasta ja omista vaikutusmah-dollisuuksista sen toiminnassa.
Jokaisella Lahden seurakunnalla on paremmin tai huonommin tiedostettu identiteetti, niillä on oma historiansa, omat vahvuutensa, toki myös heikkoutensa. Jokaisella on myös niiden toimintaan sitoutuneiden uskollisten joukko. Kun seurakuntia on aikaisemmin yhdistetty vaikkapa pääkaupunkiseudulla, on yhdistämistä seurannut usein kriisi, osallisuus toimintaan ja vastuunkantoon on pahimmillaan romahtanut. Yhdistämisprosesseista on syntynyt usein pahasti ja kauan märkiviä haavoja, ja uuden organisaation vakiintuminen on kestänyt vuosia. Niinpä seurakuntien yhdistäminen suuremmiksi kokonaisuuksiksi on Helsingissä tietoisesti lopetettu.
Onko Lahden seurakunnilla aikaa, varaa tai edes mitään syytä ryhtyä vuosikausiksi rakentelemaan uutta hallintoa? Minusta ei! Kaikki voimavarat, jotka tuhlataan hallinnollisiin laatikkoleikkeihin, pitäisi keskittää toiminnan laadun kohottamiseen, seurakuntien johtamisen selkiyttämiseen, toimintamuotojen monipuolistamiseen, työntekijöiden voimaannuttamiseen ja uusiin avauksiin, joihin voimavarat kyllä löytyvät, kun ollaan valmiita kriittisesti arvioimaan nykytoimintaa ja luopumaan siitä, mikä ei enää tässä ajassa toimi. Lahden jokaisen seurakunnan on uskallettava entistä selkeämmin tiedostaa oma identiteettinsä, omat vahvuutensa ja otettava vastuu niiden kehittämisestä, oman ydintehtävän ja profiilin löytämisestä.
Ystäväni Antero toteaa blogikirjoituksessaan aivan oikein, ettei Lahden seurakuntien ongelma ole hallinto, vaan mielenkiinnon puute kirkon sanomaa ja työtä kohtaan. Olen samaa mieltä, mutta eikö juuri siksi kannata hallinnosta sijasta keskittyä mielenkiinnon herättämiseen? Ei ole samantekevää, miten ja missä muodossa sanomaa julistetaan. Ei ole samantekevää, minkälaisiin tehtäviin ja työmuotoihin seurakunta rohkaisee ja kutsuu. Ei ole samantekevää ruokkiiko se evankeliumin ilosanomalla ikuisesti vain heitä, jotka ovat ilosanoman jo löytäneet. On uskallettava kysyä ovatko seurakunnan kutsut seurakuntalaisilleen mielekkäitä, tarpeeksi haastavia, merkityksellisiä? Joudun toteamaan – varsin usein eivät. Kirkkokahvin keitto kiehtoo yhä harvempia. Seurakuntalaisille on uskallettava jakaa valtaa ja vastuuta, tilaa kehittää omia toimintatapoja, käydä avoimesti ja kipeästikin läpi elämänsä ja uskonsa peruskysymyksiä, esittää ja toteuttaa raikkaita, kokeilevia avauksia.
Suomen ev. lut kirkko on usein jämähtänyt pahasti omiin sisäisiin kysymyksiinsä, pahimmillaan riitoihinsa sekä hallinnollisiin ja -virkakysymyksiin. Se saattaa joskus palvella kirkkoa instituutiona, mutta äärettömän harvoin se palvelee seurakuntalaisia. Tämä näkyy harvinaisen selvästi myös Yhteisen kirkkoneuvoston asettaman työryhmän raportissa. Raportti on laadittu yksipuolisesti hallinnon, talouden ja seurakunnan työntekijöiden näkökulmasta. Yhteiskunnallista tai teologista analyysia ei ole tehty lainkaan. Lahden seurakunnat näyttävät toimivan omassa kuplassaan, johon maailman muutokset eivät vaikuta sitä sun tätä. Olisiko työryhmän ollut tarpeen pysähtyä vaikkapa pohtimaan kirkon nykyisen strategian – Ovet auki – ensimmäisen sivun haastetta Lahden seurakunnille: ” Evankeliumi eletään todeksi ihmisten keskellä. Diakonian tarve lisääntyy. Eriarvoisuuden kasvaminen, yksilöllistyminen, syrjäytyminen ja ihmisten turvattomuus haastavat kirkon käyttämään uusia toimintamalleja ja -tapoja.”
Toiminnasta, sen kehittämisestä ja hallintouudistusten seurauksista toiminnalle ja seurakuntalaisille raportti vaikenee systemaattisesti. Sillä ei ole mitään sanottavaa uudesta toimintakulttuurista, ei mitään sanottavaa väärästä työntekijäkeskisyydestä, ei myöskään toiminnan ja johtamisen laadusta tai sen arvioinnista ja kehittämistarpeista. Lisäksi – ja se liene pahinta – sen lähtökohtana on irtolausumia, joiden kirjataan koskevan nykyisen hallintorakenteen haasteita ja ongelmia. Lista koostuu lähinnä pelkistä oletuksista, jotka ovat keskenään ristiriitaisia ja usein lähinnä tuulesta temmattuja. Lienee selvä, ettei seurakuntien rakenneuudistusta voida käynnistää ilman asianmukaista tietoperustaa, joka parhaassa tapauksessa olisi tutkimuksellisesti varmennettu. Sitä tästä raportista on turha etsiä.
Menkäämme siis Jyväskylään, joka on toiminut työryhmän innoittajana, sen ”luvattuna maana”, mistä profetaalinen näky uudesta elämästä löytyy. Se, minkä Jyväskylän mallissa väitetään karsiutuvan ovat päällekkäiset toiminnat. Raportti ja myös Antero Helanterä mainitsevat yhtenä esimerkkinä ”samanlaiset messut”. En tiedä huomasiko kukaan raportin laatijoista kurkistaa Jyväskylän seurakunnan ilmoituksia? Kumma kyllä sieltä löytyy mahtava määrä samaan aikaan pidettäviä ”samanlaisia messuja”, toki joitakin eriaikaakin pidettäviä, ehkä jopa pari erilaistakin messua. Niitä toki on Lahdessakin. Papillisen kokemukseni mukaan messut Lahden neljässä eri seurakunnassa eivät muuten koskaan ole ”samanlaisia”, mutta se on tässä yhteydessä sivuseikka.
Jyväskylän mallia on hehkutettu myös säästöjen näkökulmasta. Jyväskylän kirkollisvero on tänä vuonna sama kuin Lahdenkin. Siellä sen ennakoidaan johtavan jo tänä vuonna alijäämään eli edessä saattaa piankin olla veroprosentin nosto. Lahdessa on nautittu jatkuvasta ylijäämästä, sukan varteen on riittänyt jopa miljoonia. Jyväskylän moniportainen hallintomalli lähikirkkoineen tuo kuulemma säästöjä. Jostain syystä hallintoon kuluu kuitenkin enemmän rahaa kuin Lahdessa, ei paljon, mutta kuitenkin.
Kirkkoon kuulumisen ja seurakuntien jäsenyyteen hallintomalli ei näytä vaikuttavan Se on Lahdessa ja Jyväskylässä suunnilleen samaa luokkaa. Kannattaa kuitenkin huomata, että Jyväskylä on liitetty useampiakin seurakuntia, joiden jäsenmäärä on ollut selkeästi korkeampi itsenäisinä kuin niiden liityttyä Jyväskylään. Jyväskylä on siis saanut silloin tällöin tervetullutta lisäverta, muuten sen jäsenyysmäärä saattaisi prosentuaalisesti olla jo nyt Lahden alapuolella.
Lahden seurakunnat ovat jo pitkään vähentäneet suunnitelmallisesti ja järjestelmällisesti sekä kiinteistöjään että työntekijöitään. Tätä jatketaan edelleen. Minkäänlaista hallintorakenteen muutosta tämä tulevaisuutta ennakoiva säästönmalli ei ole edellyttänyt.
Summa summarum. Seurakunnille on tarjottu suomalisen yhteiskunnan rakenteellisessa ja teknisessä muutoksessa ja murroksessa selkeä valttikortti, sen työntekijöiden ja luottamushenkilöiden tietoisesti valittu läsnäolo ja verkostoituminen omalla alueellaan, tuttuus ja saavutettavuus. Seurakunnan identiteetistä ja kasvoista luopuminen, keskusjohtoisuuden ja keskustahakuisuuden vahvistaminen sekä ajan ja voimavarojen keskittäminen hallintoremontteihin merkitsisi lyhytnäköistä virheratkaisua. Sellaiseen Lahden seurakunnilla ei ole varaa, jos ne aidosti haluavat olla seurakuntalaistensa seurakuntia.
Kai Henttonen
Lahti, Nastola
