Seurakuntamme hiljattain eläköitynyt kirkkoherra Pentti Keisanen osaa saarnata ajatuksia herättävästi. Meidän seurakuntalaisten hieman kannustettua hän julkaisi kokoelman saarnojaan kirjana ”Armo kannattaa”. Sitä löytynee vielä Salpausselän kirkolta jostakin kaapista.
Luin siitä nyt saarnan ”Olemmeko luottamuksen arvoisia?” Se perustuu evankeliumitekstiin, jossa Jeesus kertoi vertauksen rikkaasta miehestä, joka ulkomaille lähtiessään uskoi omaisuutensa palvelijoidensa hoitoon (Matt 25:14-30). Ne kaksi, jotka saivat paljon, kartuttivat varallisuutta ja saivat kehut herran palattua matkoilta. Hän, joka kaivoi saamansa yhden talentin maahan, sai haukut ja tuli ajetuksi sinne, missä itketään ja kiristellään hampaita.
Keisanen korosti luottamuksen tunnetta, jota paljon saaneet kokivat. Luottamus antoi heille rohkeutta tehdä kenties riskialttiitakin sijoituksia. Yhden talentin saanut tunsi sen sijaan pelkoa ja pelasi varman päälle. Yllättäen Keisanen vertasi kristillistä kirkkoa näihin rohkeisiin riskinottajiin. Hetken nikoteltuani piti myöntää, että näin on joskus ollut. Pieni porukka lähti levittämään 2000 vuotta sitten ilosanomaa, joka teki maailmanhistoriaa.
Nykykirkkomme ainakin täällä Suomessa muistuttaa valitettavan paljon tuota riskejä kaihtavaa säilyttäjää. Mieleen tulee tarina siitä, kuinka Titanicin kallistuessa järjesteltiin paikoiltaan liukuneita kansituoleja. Titanicin kansituolit -nimien kirjansa saatesanoissa Matti Wuori kirjoitti 1993: ”Pyrkimyksenä on kartoittaa myös tulevaisuuden uhkaavia ulapoita, niin vaikeaa kuin se onkin – juuri nyt kun kaikki merikorttimme ovat vanhentuneet ja koetut kompassilukematkin käyneet epävarmoiksi.”
Kirkossa tilanteemme ei ole aivan näin huono. Merikortteja varmaan voisi päivittää, mutta kompassilukemat lienevät aika varmoja. Mutta me edelleen siirtelemme kansituoleja ja kaiken lisäksi riitelemme keskenämme tuolien paikoista.
Antero Helanterä
